Äänekoski

Saarijärven lauttausväylä ja Kuhnamon kiramot

Topian ja Honkolan talon maita

Kuhnamon kiramoiden alle jääneet maat kuuluivat ennen Topian ja Honkolan eli tulevan Eerolan talon maihin. Matalan kiramon alue kokonaisuudessaan ja pääosa korkean kiramon alueesta kuului Topian maihin ja korkean kiramon eteläisin nurkka Honkolan maihin. Topian talon isäntänä vuodesta 1893 alkaen ollut Johannes Liimatainen myi talonsa koskiosuuden ja maapalstan kosken rannalta 1.8.1895 päivätyllä kauppakirjalla insinööri L.J. Hammarénille, joka puolestaan siirsi ostamansa alueet Äänekoski Oy:n omistukseen. Tehty kauppa sisälsi kosken rantamaiden lisäksi myös palstan Kuhnamo-järven rannasta sekä tehtaalta sinne tulevan tielinjan pohjan. Kauppahinnaksi sovittiin 6400 Suomen markkaa. Sen lisäksi ostaja määrättiin maksamaan myyjälle vuotuista veroa 100 markkaa. Se oli korvausta tukkiyhtiöiden tulevista rantarahoista. Kaupassa käytetyn rahasumman suuruudesta kertoo se, että silloinen rengin keskimääräinen vuosipalkka oli noin 200 markkaa eli kauppasumma vastasi 32 rengin keskimääräistä vuoden palkkaa.

Kuhnamon rannalta ostettu maakaistale paljastaa pääpiirteet Äänekoski Oy:n alkuvaiheiden puuhuollon suunnitelmista. Hankittu alue Kuhnamon rannalta oli mahdollisista vaihtoehdoista käyttökelposin. Yhtiön tarkoituksena on ollut raakapuun uitto Viitasaaren reitin lisäksi myös Saarijärven reittiä pitkin mahdollisimman lähelle tehdasta. Kuhnamon rannalta valitun paikan etuina ovat olleet mm. lyhyt etäisyys tulevasta tehtaasta, tasainen ja suora rannan muoto sekä riittävä vedensyvyys uittoa ja puiden käsittelyä varten. Valitulta alueelta etelään kuljettaessa Kuhnamon ranta muuttui hyvin nopeasti puiden suurimittaisen käsittelyn kannalta paljon epäedullisemmaksi mutkaisen muotonsa, mataluutensa ja etäämmällä vielä koskesta johtuvan veden virtauksen takia. Lisäksi Piilolanniemen länsirannalla toimi jo Kalle Piilosen vuonna 1882 käynnistämä höyrysaha ja arvatenkin sen välittömään läheisyyteen ei haluttu rakentaa uutta puunkäsittelyaluetta.

Äänekoski Oy:n Kuhnamon rannalta hankkiman palstan kauppakirjassa mainitaan myytyä aluetta rajoittavan etelässä Hovisen pellon, idässä Piilolan heinätieksi kutsutun kesätien linjan ja pohjoisessa Pökkösniemen. Hovisen pelto lienee sijainnut nykyisen Äänekosken vanhainkodin alapuolella Forsvikin lahden rannalla ja Pökkösniemi entisen Kuhnamon saunan eteläpuolisella alueella. Piilolan hienätieksi kutsuttu kesätie taas kulki Kuhnamon rantaa seuraten Piilolanniemestä silloisen Topian talon länsipuolelle. Kuhnamon rannalta hankitun maakaistaleen koko on ollut arviolta 3-4 hehtaaria.

Alla Johannes Liimataisen ja J.E.Hammarénin välinen 1.8.1895 päivätty kauppakirjajäljennös.

Alla Piilolanniemen ja tulevan Pukkimäen alueen kartta vuodelta 1813.

Saarijärven lauttausväylän puunhankinta-alue

Saarijärven reitin puunhankinta-alueen pohjoisin haara alkoi Perhon rajoilla olleesta pienestä Kotijärvestä ja laski Keskijärven ja Kirvesjärven jälkeisten kapeiden vesistöjen kautta Kyyjärven Tervaselälle. Kyyjärvi puolestaan laski edelleen Oikarinjoen, Kiminginjärven ja Kiminginjoen kautta Karstulan Pääjärveen. Pääjärvestä vesi jatkoi Kouheroisenkosken sekä Hepolammen kautta Pilppuslampeen. Tämä suunnilleen 4 km mittainen koskirikas jakso sisälsi viisi koskea, joista suurin oli sen alussa ollut Vaajakoski. Pilppuslammesta reitti jatkoi Tuhmalammen ja Tuhmajoen ja siinä olleen Tuhmakosken kautta Kalmarinselälle, josta jatkettiin Kalmujoen Kalmukosken ja Haapakosken Horonalaseen. Sieltä vesireitti jatkui Lehtolankosken kautta Vartejärveen ja sieltä edelleen Muittarinkosken kautta Mahlunjärveen, jossa reittiin yhtyi lounaan suunnasta tullut, Kulhanvuoren paikkeilta alkunsa saanut Konttijoki ja siihen yhtyvä Sahrajärveltä alkunsa saanut Kotajoki. Mahlunjärvestä reitti jatkui Riekonkosken kautta Saarijärveen, josta edelleen Leuhunjoen ja Leuhunkoskean kautta Kallinjärveen ja sieltä Kallinkosken ja Majakosken kautta Summaseen. Kallinjärvessä uittoväylään yhtyi Murronjoen haara, joka sai alkunsa Hännilän ja Haarasen alueelta. Summasesta väylään yhtyi idästä päin tullut Lanneveden haara, joka alkoi Uuraisten Kyynämöisiltä. Summasesta vedet jatkoivat Summakosken kautta Kiimasjärveen, jossa siihen yhtyivät Parantalankosken kautta kirkkaa Pyhäjärven altaan vedet. Kiimasesta jatkettiin Kiimaskosken, Aittokosken, Hietamankosken, Varpaskosken ja Vätälänkosken kautta Naarajärveen. Sieltä reitti eteni lopulta Naarakosken ja Kissakosken kautta Kuhnamoon.

Kuhnamolla Tärttälahden suulla oli varppausta suuresti vaikettanut karikko nimeltään Hapankivet. Se sijaitsi lähes keskellä uittoväylää ja oli siten hankala kohta tukkilautan kanssa ohitettavaksi. Kymin uittoyhdistys poisti räjäyttämällä koko karikon työttömyystöinä 1950-luvun lopulla.^[1]

Uittotoiminta Saarijärven lauttausväylällä

Uittotoimintaa Saarijärven reitillä on ollut merkittävässä määrin sen vaikeakulkuisuudesta huolimatta ainakin 1800-luvun puolivälin paikkeilta lähtien. Puukauppaa näytetään toiminnan alkuaikoina käydyn ainakin osittain julkisten puuhuutokauppojen kautta. Niitä pidettiin ensin Saarijärvellä, mutta myöhemmin tilaisuudet siirtyivät Jyväskylään.

Alueen ensimmäinen sanomalehdistä löytyvä julkinen puuhuutokauppatilaisuus oli Hännilän kruununmaan alueelta uitettavaksi tarjotuista puista vuodelta 1894.^[2] Myynnissä tuolloin oli 886 kappaletta sahatukiksi kelpaavia runkoja.

Lauttausväylän päävirta uitossa kulki kuitenkin Kyyjärven, Karstulan Pääjärven, Mahlunjärven ja Saarijärven kautta kohti Äänekoskea ja Päijännettä. Sivuvirtana siihen liittyi Lanneveden ja Pyhäjärven alueilta hakattuja runkoja. Uittomäärät tällä pääväylällä kasvoivat 1900-luvun alkupuolella ja pelkästään 1920-luvun aikana vesireittiä pitkin uitettiin reilusti yli 10 miljoonaa tukkia.

Väylän lauttausten aikataulutuksesta kertoo esimerkiksi se, että Karstulan Pääjärvessä oli vielä 20.6.1928 kaikkiaan 33 tukkilauttaa odottamassa alastuontia. Samaan aikaan Karstulan ja Pylkönmäen tukkeja oli Heijastenkosken yläpuolella vielä 658.000 kpl, Heijastenkosken ja Summakosken välillä 640.000 kpl ja Summakosken ja Kuhnamonkosken välillä 210.000 kpl.^[3] Alempana Äänekosken-Haapakosken välillä uitto saatiin normaalikesinä päätökseen elokuun lopun paikkeilla.

Alla olevassa taulukossa on Saarijärven lauttausväylällä yhteisuitossa vuosina 1922-1928 uitetut puumäärät:^[4]

Uittomäärät vuosina 1922-1928
Vuosi	Kpl tukkeja
1922	1.182.610
1923	1.253.258
1924	1.482.885
1925	1.772.130
1926	1.182.797
1927	2.200.000
1928	2.500.000
YHTEENSÄ	11.573.680

Leimikot lanssit uittotammet ja tukkirännit

Tukkien uittokuljetuksen aikana hakkuupalstat sijaitsivat maksimissaan muutaman kilometrin päässä uittokelpoisesta purosta tai joesta. Leimikoilta talvella kaadetut puut kuljetettiin hevosten vetäminä vesireittien varrella oleville lansseille odottamaan kevättä ja alkavaa uittoa. Yhteisuitossa kunkin ostajan puut merkittiin tukkien päihin ja runkoon lyödyillä leimoilla. Uittoon oli ryhdyttävä heti keväisin vesien vapauduttua jääpeitteistä, koska latvavesien puroissa ja joissa kevättulva meni nopeasti ohi ja kaikki puutavara oli ehdittävä toimittamaan eteenpäin ennen vesimäärän vähentymistä. Vesi olikin latvavesien uittojen niukkuushyödyke ja sitä oli käytettävä tehokkaasti hyödyksi.

Puroissa ja pienemmissä joissa tukit uitettiin virtaavan veden voimalla irrallaan. Latvavesien uittoon tarvittiin paljon uittomiehiä ja siksi muutaman kilometrin mittaisella purouittoväylällä saatettiin tarvita kymmenittäin miehiä uittopuitten kulkua ohjaamaan. Lähes poikkeuksetta uittoväylät oli myös laitettava kuntoon, sillä harva puro tai joki kelpasi sellaisenaan tukkeja jokisuulle viemään. Purouomia oli perattava poistamalla siitä kiviä, kaatuneita puunrunkoja ja pohjaliekoja sekä muita esteitä. Lisäksi siihen oli rakennettava erilaisia uittolaitteita helpottamaan puitten kulkua vaikeimmissa kohdin. Sellaisia olivat mm. puomit, otvat, kossat, suisteet ja tietysti uittopadot eli -tammet, joilla kerättiin ja säännösteltiin vettä. Reitin pahimpiin koskipaikkoihin jouduttiin rakentamaan tukkirännejä, jotka saattoivat olla jopa useita satoja metrejä pitkiä. Saarijärven ja Äänekosken välillä tukkirännejä jouduttiin käyttämään ainakin Parantalan kosken ja alueen suurimman kosken Hietamankosken alueella.

Keluveneet

Keluvene eli yhden miehen varppaaja oli tavallisesta soutuveneestä rakennettu uiton apuväline. Keluveneessä veneen keskimmäisten hankaimien paikalle oli asennettu vääntötapeilla pyöritettävä käsivinssi eli kelu ja keskelle perään kahdella rullalla varustettu haarukka, jonka läpi vinssin vaijeri kulki. Venettä käytti yleensä 1-2 uittomiestä. Tukkilauttaa varpattaessa vinssin vaijeri kytkettiin tukkinippuun tai tukkilautan rinkipuomiin ja vene soudettiin vaijerin mitan verran eteenpäin. Sitten se kiinnitettiin maihin tai muuhun lujaan paikkaan ja hinattavaa puutavaraa alettiin hinata käsin pyöritettävän vinssin avulla. Keluvene oli eräänlainen käsikäyttöinen varppaaja ja sillä voitiin siirtää vain muutamia nippuja tai pienehköjä tukkilauttoja kerrallaan. Varppaus keluveneellä oli yksi uittotöiden raskaimmista työvaiheista ja se vaati käyttäjältään vahvoja käsiä ja hyvää yleiskuntoa. Huolimatta niiden raskaasta käytöstä keluveneitä käytettiin uittotöissä aivan niiden loppuajoille saakka.

Hevosponttuut

Ennen höyryvoiman valjastamista tukkilautoja varpattiin ainakin Kiimasen sekä Kuhnamon vesialueilla hevosponttuilla. Ne olivat tukevista pölleistä rakennettuja lauttoja, joissa keskellä oli hevosen pyörittämä vorokki. Hevosponttuulla työskenteli 1-2 hevosta ja jopa yli kymmenenkin miestä.^[5] Kahden hevosen ponnuilla toinen hevonen oli aina levossa ja toinen työvuorossa vorokkia pyörittämässä. Hevosponttuun toimiessa keluveneellä vietiin lautan ankkuri vorokin köyden pituuden verran eteenpäin ja sidottiin lujasti kiinni joko järven pohjaan tai rantakiveen. Tämän jälkeen hevosen pyörittämällä vorokilla alettiin kelata köyttä takaisin lautalle, jolloin hevosponttuu ja siihen kytketty tukkilautta liikkuivat eteenpäin. Varppauksessa koko köyttä ei kierretty vorokin ympärille, vaan ainoastaan kolme kierrosta. Loput köydestä syötettiin vyyhdelle, jonka hallinta oli usein lautalla olleen pojan tehtävä. Kun kaikki vorokin köysi oli kelattu takaisin lautalle, keluvene vei taas lautan ankkurin köyden pituuden päähän ja varppaus jatkui. Suuremmilla hevosponttuilla saattoi olla miehistöä varten jopa jonkinlainen suoja lepäämistä ja ruuanlaittoa varten. Saarijärven reitillä hevosponttuita tiedetään käytetyn jo 1800-luvulla ja niiden käyttö lauttausväylällä jatkui aina 1940-luvulle saakka.^[6]

Varppaus oli työnä yksitoikkoista ja raskasta. Kovalla vastatuulella tukkilautta saattoi karata tulosuuntaan päin ankkurin viennin aikana ja lautalla jouduttiin varppaamaan sama matka uudelleen. Voimakas tuuli saattoi myös nostaa kovan aallokon, joka aiheutti puiden karkaamista kehälautan sisältä.

Suomen hevosen työ hevospunttuulla oli raskasta ja yksitoikkoista puurtamista vorokin ympäri. Kaikista hevosista ei siihen ollut. Työssä eläimeltä vaadittiin rauhallisuutta ja sitkeyttä. Eräs tarina kertoo kesän hevosponttuulla työskennelleestä hevosesta, joka lopulta vapaaksi päästyään ei osannut enää edes syödä, vaan kiersi lakkaamatta rinkiä pellolla olleen suuren kiven ympäri. Yleensä ponttuulla olleista hevosista pidettiin hyvää huolta, mutta oli poikkeuksiakin. Vaasa-sanomalehti kertoi vuonna 1904 seuraavasta tapauksesta:

Saarijärven ja Uuraisten kihlakunnanoikeus oli tuominnut itsellismies Juho Ahosen 30 markan sakkoon, koska Ahonen toukokuussa 1903 kuljettaessaan tukkilauttaa Lannevedellä, oli osottaen ilmeistä julmuutta, puomilenkillä ruoskinut Herman Lintulan hewosta, jota tukkilautalla käytettiin työssä.

Lisäksi Ahosen tuli korvata Lintulan oikeudenkäyntikulut. Ahonen valitti hovioikeuteen, joka kumosi lopulta kihlakunnanoikeuden päätöksen.

Höyryponttuu Kiimas

Höyryponttuu oli alun perin Wahlin konepajan insinööri A. Krankin kehittämä varppausponttooni. Se oli halpa laite ja palveli hyvin tukkilauttojen kuljetuksissa pienillä sisävesillä. Puurakenteinen höyryponttooni Kiimas oli tiettävästi alkujaan vuonna 1889 valmistunut Kuhnamo. Kun Kuhnamolle saatiin vuonna 1908 ensimmäinen oikea höyryvarppaaja, järvellä siihen asti toiminut höyryponttooni siirrettiin Kiimasjärvelle nimellä Kiimas. Sen mitat olivat 10,5 x 3,5 metriä, kattilan tulipinta-ala oli 4,5 m² ja työpaine 4,5 kp.^[7] Uittoyhdistys myi ponttoonin vuonna 1923 Saarijärven Pyhäjärvelle, jossa sitä käytettiin matkustaja- ja rahtiliikenteessä. Höyrykoneella käyvä varppausponttooni oli mullistava keskintö tukkilauttojen varppaukseen. Se nopeutti lauttojen kuljettamista suuremmilla vesistöalueilla ja poisti lautalta raskaana ja yksitoikkoisena pidetyn Suomen hevosen työn.

Varppaajat Kuhnamo I ja II

Uittojokien ja -koskien suistoissa puut kerättiin käsityövoimalla puomien ympäröimiksi kehä- eli rinkilauttoiksi, joita lähdettiin viemään eteenpäin höyryvarppaajien vetämänä. Ensimmäinen oikea varppaaja Kuhnamolle saatiin, kun Kotkassa 1908 rakennettu höyrylaiva Kuhnamo tuli järvelle. Sen höyrykoneen teho oli aluksi vain 20 hv, mutta myöhemmin kunnostuksen jälkeen siitä saatiin irti jopa 34 hv teho. Kuhnamo-laiva nimettiin uudelleen Kuhnamo I:ksi, kun järvelle valmistui toinen varppaaja nimeltään Kuhnamo II vuonna 1923. Alus valmistettiin Varkaudessa ja se maksoi 255.000 markkaa. Sen mitat olivat 12 x 3,1 x 1,2 metriä ja koneen teho oli 35 hevosvoimaa. Kuhnamo I:n päällikköinä toimivat K. Virtanen, Niilo Akselin, Kalle Kautto ja Toivo Peuramäki ja Kuhnamo II:n ainakin K.O. Honkonen, Toivo Peuranen ja E. Rutanen. Laivojen miehistössä ja uittomiehinä toimi paikkakuntalaisia, paljon koivistonkyläläisiä, suolahtelaisia ja kierälahtelaisia. Kuhnamo I:n kotisatama oli Tuomelan rannassa Loukeenvirralla ja Kuhnamo II:n Kotakennäällä, vastapäätä Laajanniemeä.^[8] Varppaaja Kuhnamo II ei ollut käytössä vuoden 1958 jälkeen ja vuonna 1963 alus romutettiin.

Varppaajien Kuhnamo I ja Kuhnamo II toiminta-alueen rajana oli Heikkilänsaari. Jälkimmäinen varppasi Ylä-Kuhnamoa rajaan saakka ja edellinen siitä etelään. Ilmeisesti 1950-luvulta alkaen järvellä uitossa toimi vielä myös pienempiä dieselaluksia kuten Teräväniemi, Ilkka, Elias ja Aatami. Monin paikoin Kuhnamon rannoilta löytää vielä merkkejä menneestä järviuitosta. Pukkimäen edustan vesialueelta puiset ukkoarkut ovat jo hävinneet, mutta järven rannoilta voi vielä löytää suurissa kivissä kiinni olevia tukevia metallilenkkejä. Niitä käytettiin tukkilauttojen paikalleen sitomiseen uiton pysähtyessä.

Tukkien erottelu ja Kuhnamon luikut

Saarijärven reitillä oli siirrytty yhteisuittoon jo 1800-luvun lopulla höyry- ja vesisahojen valta-aikana. Siinä kaikkien tukinostajien puut tuotiin alas yhtäaikaa samassa uitossa. Vesiväylän risteys- ja päätepisteissä tarvittiin erottelua, jossa ostajien puut eroteltiin toisistaan. Tämä tapahtui tukkipuihin lansseilla lyötyjen leimojen avulla. Kotakennään alapuolella Kieralahden edustalla sijaitsi uittoyhdistyksen luikku. Se oli järven pohjaan ankkuroitu, ympäri kiertävillä kulkusilloilla varustettu ponttooni. Luikulla eri yhtiöiden ostamat, yhteisuitossa Ylä-Kuhnamolta tulleet puut erotettiin omiin lauttoihinsa puun ostajan leiman, puiden pituuden ja puulajien perusteella. Äänekosken tehtaille menevät puut ohjattiin joko Pukkimäen rannassa olleen kiramon edustalle tai yhtiön sahan varastoon Sahanlahteen Teräväniemen lähelle. Etelämmäs matkaavat puut ohjattiin lauttana Kuhnamo I varpattavaksi kohti Loukeenvirtaa. Kuhnamon kiramoiden edustalla oli vielä yhtiön oma luikku, jossa tulevaa puutavaraa voitiin edelleen jaotella. Työvälineinä luikuilla tarvittiin pitkävartisia keksejä, joilla tukkien kulkua luikun lävitse voitiin ohjata. Käytössä olleesta yhteisuitosta johtuva uittopuiden jaottelutarve luikuilla vaati paljon työvoimaa ja oli hidasta sekä säätilalle altista työtä.

Mikä oli kiramo ja mihin sitä tarvittiin

Kuhnamon kiramot olivat palanen senaikaista Äänekoski Oy:n puunhankintaketjua. Kiramon eli tukkihissin rakenne oli aika yksinkertainen. Siinä pohjaan juntattujen pilarien päälle oli rakennettu joko rannan suuntainen tai rannasta poispäin järvelle kulkeva silta, jonka päällä kulkivat ratakiskot. Kiramosillan sivulla oli yksi tai kaksi puuhissiä. Ne olivat joko kiinteästi paikallaan tai sitten sitä voitiin liikuttaa kiramosiltaa pitkin edestakaisin. Puuta järvestä nostavana osana kiramossa oli vinosti veteen laskeva, puusta tehty luiska. Sen molemmissa reunoissa kulki rattaiden ohjaamat päättömät ketjut, joissa oli tasaisin välein kiinni tappeja. Kiramon toimiessa sen ala-asemaan ohjattiin lautasta tukkeja, jotka tarttuivat ketjun tappeihin ja nousivat puuhissin yläasemaa kohti. Hissin päällä puut putosivat joko vaunuun tai lanssille viettävän ohjurin päälle.

Kiramo oli aikanaan tehokas tapa järviuitossa tulleiden puiden nostoon. Sen avulla pystyttiin nostamaan paljolti käsin koskematta suuria määriä tukkeja suhteellisen vähäisellä työvoimalla. Laitteisto oli myös toimintavarma, koska siinä ei ollut monimutkaisia liikkuvia osia. Ainot käytössä kuluvat osat olivat nostoketjut ja niiden käyttörattaat ja ohjurit.

Kiramosta puhekielessä käytössä ollut terminologia oli hieman epätarkkaa. Kansan suussa koko laitteesta käytettiin nimitystä kiramo. Kuitenkin tarkemmassa määrittelyssä laitteisto koostui kahdesta toisiaan tukevasta osasta: kiramosillasta ja sen päällä olleista varsinaisista kiramoista eli puuhisseistä.

Kuhnamon kiramonrannan logistiikkaa

Kuhnamon kiramoiden alue käsitti korkean ja matalan kiramon, niiden yhteydessä olleet puulanssit, varppaajien korjaustelakan sekä tarvikemakasiinin. Lisäksi alueen puulansseille kulki kapearaiteinen pässinrata, joka jatkui myös Pukkimäen ja Piilolanniemen pohjoisosan läpi tehdasalueelle. Kuhnamon selällä kiramoiden edustalla oli vielä kymmenkunta tukevista hirsistä tehtyjä, pohjaan juntattuja ukkoja tukkilauttojen sitomista varten.

Uittotoiminta Saarijärven reittillä voitiin normaalikeväänä aloittaa toukokuun alkupuolella. Latvavesien tilanne vaihteli kevään vesimäärien mukaan tästä viikolla tai parilla puoleen tai toiseen. Kuhnamon kiramot aloittelivat toimintaansa uiton alkupään saapuessa järvelle. Tukkilauttoja siirrettiin keluveneillä ja hinaajilla lähemmäs kiramosiltoja ja puiden nosto järvestä voitiin aloittaa. Vuoteen 1929 saakka Kuhnamon kiramoilta nostettiin tukkeja pääosin vanhan kartonkitehtaan puuhiomoiden ja Äänejärvellä sijainnen sahan tarpeisiin. Vuonna 1929 yhtiölle valmistui uusi sahalaitos Kuhnamoon kosken alajouksun itärannalle. Tämän tämän jälkeen kaikki Saarijärven reitiltä tullut järeämpi tukkipuu varpattiin suoraan Sahanlahteen varastoon ja sahatukkien nosto kiramoilla päättyi. Sulfiittisellutehtaan käynnistyttyä alkuvuodesta 1938 Kuhnamon kiramoilta aloitettiin nostamaan kuusipuuta myös sellunkeittoa varten.

Kiramoiden toiminta oli niiden rakenteesta johtuen mahdollista vain sulan veden aikaan. Tästä syystä uittopuuta piti jäättömänä aikana nostaa maalle varastoon talvikuukausia varten. Tätä toimintaa varten Kuhnamon kiramoiden yhteydessä oli 2-3 suurta puulanssia, joista yksi sijaitsi korkean kiramon edustalla Kuhnamon rannalla ja toiset makasiinin itäpuolella rautatien molemmin puolin. Järvestä nostetut puut varastoitiin käsityönä pitkiin, maasta irti oleviin pinoihin. Toiminta oli paljon työvoimaa vaativaa ja aiheutti luonnollisesti uittokustannuksiin oman merkittävän lisänsä. Kesän edetessä puulansiien koko kasvoi ja lopulta monta metriä korkeat ja kymmeniä metrejä pitkät puupinot täyttivät koko varastoalueen.

Korkea kiramo

Korkea kiramo koostui rannan suuntaisesta kiramosillasta ja kahdesta erillisestä puuhissistä. Molempia kiramon puuhissejä voitiin liikuttaa toisistaan riippumatta kiramosillalla edestakaisin vetosinkin sekä käsikäyttöisen hammaspyörän avulla. Näitä vetosinkin pätkiä löytyy alueen rannoilta vielä tänäkin päivänä. Samasta syystä alueella ollut uimarantakin sai aikanaan nimen Sinkkiranta. Itse puuhissi oli yksinkertainen lokerokuljetin, joka nosti järvestä siihen ohjatun puun hissin yläpäähän ja pudotti sen vierellään olevan puupinon päälle. Kuljetin vaati toimiakseen todennäköisesti pari kolme miestä alapäähän ja muutaman pinon päälle puita kasaamaan. Lisäksi järvellä tarvittiin ohjausta puulauttojen syöttämiseksi kohti hissejä. Pinon tultua täyteen puuhissi siirrettiin käsin uuteen paikkaan ja toiminta jatkui. Korkea kiramo sopi rakenteensa ja sijaintinsa puolesta matalaa kiramoa paremmin nimenomaan puulanssien täyttöön. Puupinot siirrettiin myöhemmin syksyllä ja talvella tehtaalle kapearaiteisen radan haaraa pitkin pikkupässin vetämänä.

Matala kiramo

Matala kiramo sijaitsi entisessä Pökkösniemessä, Kuhnamon saunan eteläpuolella. Se oli toimintatavaltaan hyvin samanlainen kuin korkea kiramon, mutta sitä käytettiin kuitenkin hieman tästä poikkeavalla tavalla. Matalalana kiramon kiramosillassa oli alunperin vain yksi kiinteä puuhissi. Toisen puuhissin rakentamisajankohta ei ole tiedossa. On kuitenkin varsin todennäköistä, että se on valmistunut 1930-luvun lopulla, jolloin yhtiön sulfiittitehdas käynnistyi. Tällöin toimintansa aloittanut kaksikattilainen, vuosituotannoltaan 40.000 tn tehdas tarvitsi toimintaansa kuusipuuta 220.000 k-m³ vuodessa ja kiramolla nostettavien uittopuiden määrä lisääntyi voimakkaasti.

Matalan kiramon toimiessa sen kiramosillalle ajettiin rivi pikkupässin vaunuja. Täyttövuorossa olleet vaunut pysäytettiin puuhissien eteen ja se aloitti toimintansa. Järvestä ohjattiin uuittopuuta kohti hissin lokerokuljetinta, joka nosti pöllin yläasemaansa ja pudotti vieressä odottavan junanvaunun kyytiin. Näin toiminta jatkui siihen saakka, kunnes vaunu täyttyi. Tämän jälkeen vaunujonoa siirrettiin ja uuden vaunun täyttö alkoi. Kun kaikki letkassa olleet vaunut olivat täynnä puuta, pikkupässi veti vaunujonon tehtaalle ja uudet vaunut siirrettiin kiramon puuhissien eteen. Matalan kiramon kiramosilalla oli rinnakkain kahdet raiteet toiminnan joustavuuden takia. Matalassa kiramossa käsiteltävät puut olivat korkean kiramon puita lyhyempiä noin kaksimetrisiä ropseja.

Matalan kiramon toiminta vaati todennäköisesti korkeata kiramoa enemmän suunnitelmallisuutta ja työnjohtoa. Koko toimintaketjun luikulta pässin kuljettajaan ja puulanssien henkilöstöön piti tietää millaista puuta nostetaan, missä järjestyksessä ja mihin sitä ollaan viemässä. Tämä oli tärkeätä siitä syystä, että kiramolta nostettiin puuta hiomoa, sahaa, sellutehdasta ja vielä puulanssia varten. Näille toimitteva puutavara erosi useinkin toisiataan eikä niitä voinut sekoitaa keskenään. Esimerkiksi sahalle ohjattiin kaikki järeämpi tukkipuu ja hiomolle sekä selluntekoon kelpasivat myös pienemmät pöllit. Hiomo käytti raakapuunaan vain närettä, mutta selluntekoon käytettiin kuusta ja koivua. Suunnitelmallisuutta vaati lisäksi vielä se, että kiramoilta tehtaalle kulki ainoastaan yksi kapearaiteinen junanrata ja sen saman radan varressa oli myös osa kiramonrannan puulansseista.

Kiramotyö oli pakkotahtista

Työ Kuhnamon kiramoilla on todennäköisesti ollut kiireistä ja osin jopa pakkotahtista. Työntekijät työskentelivät paljaan taivaan alla järven rannalla ja olivat siten alttiina sateen ja tuulen vaikutukselle. Märkien puiden käsittely ja siitä johtuva kastuminen tekivät työskentelyn varsinkin kylmillä ilmoilla epämiellyttäväksi. Miesten lisäksi alueella työskenteli myös naisia ja jossain määrin myös lapsia. Henkilötuetteloita alueella töitä tehneistä ihmisistä ei ole löytynyt. Alueen laajuuden ja työvoimavaltaisuuden perusteella voinee kuitenkin olettaa, että Kuhnamon kiramoilla on niiden toimita-aikana noin 60-vuoden ajalla työskennellyt satoja ihmisiä. Työtehtävät kiramoilla ovat olleet varsin moninaisia. Siellä on tarvittu keluveneitä ja hinaajia, luikuilla on tarvittu puiden ohjaajia, puuhissin alapäässä niin ikään puiden ohjaajia. Kiramosillalla on tarvittu puiden ohjaajia vaunujen täytössä sekä vaunujen liikuttamisessa. Alueella liikkuneen Pikkupässin henkilökuntaan kuului kuljettaja ja lämmittäjä. Lisäksi puulansseilla tarvittiin henkilökuntaa puiden varastoinnissa.

Kiramoilla uittopuu piti saada nostettua vedestä varastoon mahdollisimman nopeasti, koska vesivarastossa olevien puiden puuaine alkoi tummua keskikesällä vesien lämmetessä. Tämä heikensi kuusipuun käytettävyyttä hiomolla. Tavoiteltavaa olikin nostaa kuusipöllit vedestä viimeistään heinäkuun alussa. Tämä puuraaka-aineen mahdollinen pilaantuminen on aiheuttanut sen, että kiramoiden toimintaa haluttiin varmaankin pitää käynnissä kaikin mahdollisin tavoin kelillä kuin kelillä.

Miksi Kuhnamon kiramoiden toiminta päättyi

Kymijoen vesistössä ja varsinkin sen latvaosuuksilla uittotoiminta oli vielä 1950-luvulle tultaessa pitkälti samanlaista kuin 1900-luvun alussa. Tukkit varpattiin edelleen kehälautoissa ja laskettiin koski- ja virtapaikoista irrallisina pölleinä läpi. Toiminta oli hyvin työvoimavaltaista, koska latvavesien kapeissa vesiväylissä tarvittiin runsaasti työvoimaa kiireisen tulvahuipun aikana. Pitkälle 1900-lukua tämä ei ollut ongelma lähinnä uittotyöläisten eli tukkilaisten alhaisten palkkojen takia.^[9] Työvoimaa oli runsaasti saatavilla niin talvisiin hakkuisiin kuin myöhemmin keväällä ja kesällä tapahtuviin uittoihinkin.

Työvoimakustannusten hiljaleen noustessa uittoyhdistysten piirissä alettiin 1950-luvun puolella miettimään keinoja uittokustannusten alentamiseksi. Diplomi-insinööri Risto Eklund suoritti tuolloin tutkimuksia nippu-uiton kustannuksista verrattuna irtouittoon. Tutkimuksissaan hän totesi nippu-uiton tulevan selvästi irtouittoa edullisemmaksi ja toimitusajaltaan nopeammaksi uittomuodoksi. Alla olevassa taulukkossa on muutamia irto- ja nippu-uiton oleellisimpia eroavaisuuksia:^[10]

Irtopuu-uiton ja nippu-uiton suurimmat erot
Irtopuu-uitto	Nippu-uitto
Uittosyvyys 0,6 metriä	Uittosyvyys 2,2-2,5 metriä
Uppopuita	Ei uppopuita
Purouitot	Alkukuljetus autoilla, pudotuspaikat
Vaatii erottelun	Ei vaadi erottelua
Työvoimavaltaista	Pääomavaltaista
Riitoja muiden vesien käyttäjien kanssa	Yhteiselo muiden vesien käyttäjien kanssa helpompaa

Sotavuosien jälkeen 1940- ja 1950-lukujen aikana tapahtui Äänekosken teollisuudessa rakenteellisia muutoksia, jotka vaikuttivat edelleen irtouitoon sen kannattavuutta heikentävästi. Sellunkeitto kasvatti tuolloin osuuttaan raakapuun käyttäjänä sahausliiketoiminnan kustannuksella. Raakapuun käytön lisääntyessä sen halkaisijat alkoivat pikkuhiljaa pienentyä. Leimikoissa kaikki suurempi halkaisijainen raakapuu oli jo käytetty. Samoihin aikoihin vuonna 1959 siirtyttiin Äänekoskella raakapuiden kuorinnassa tehdaskuorintaan, mikä edelleenkin vaikeutti irtouiton toimintaa. Halkaisijaltaan pienet kuorelliset puut uivat irtolautoissa huonosti, joten irtopuu-uitto Saarijärven lauttausväylällä alkoi tulla hiljalleen tiensä päähän. Saarijärven sokkeloinen sekä runsaskoskinen vesireitti ei sopinut nippu-uiton käyttöön. Näistä syistä johtuen Kuhnamon kiramoiden toiminta päättyi 1960-luvun taitteessa. Samalla myös laajamittaisempi uittotoiminta Saarijärven lauttausväyllä loppui lähes 100-vuoden yhtäjaksoisen toiminnan jälkeen. Tästä eteen päin puukuljetukset alkoivat siirtyä yhä enenevässä määrin kumi- ja rautapyörille.

Kiramoiden toiminnan päätyttyä Kuhnamon jäälle ajettiin talvisin kuorma-autoilla mäntynippuja sulfaattitehdasta varten 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Keväällä jäiden lähdön jälkeen niput hinattiin sahanlahteen. Ammattikoulun alapuolelle valmistui 1972 nippujen pudotuspaikka ja puiden varastointi Kuhnamon jäällä päättyi tämän jälkeen.

Tehtaan puuhuolto kiramoiden jälkeen

DI Erkki Aalto toimi Äänekosken sellutehtaiden johtajana vuodesta 1976 niiden alasajoon saakka. Hän kertoi syksyllä 2018, miten tehtaiden puuhuolto oli järjestetty vuosina 1959-1972. Samalla hän myös valotti millaisessa toimintaympäristössä Kuhnamon kiramoiden toiminta tehtaiden kannalta päättyi:

Minulla ei ole mitään mielikuvaa Kuhnamon kiramoista. Sulfiitin uittopuut otettiin ylös Häränkurkussa uittamalla niput veteen ajettuihin kapearaidevaunuihin. Tämän muistan hyvin, kun minun iso moottoriveneeni siirrettiin rautatievaunusta kapearaidevaunuun ja laskettiin Keiteleeseen juuri Häränkurkun raidetta pitkin keväällä 1959. Alkuvuosi 1959 sulfiitin uittopuut otettiin käsipelin kapearaidevaunusta hakkimon kuljettimelle, joka oli konekorjaamon puoleisella sivulla.

Sulfiitin rumpukuorimo starttasi loppukesästä 1959. Pitkä nosturirata mahdollisti auto-ja rautatiepuiden purkauksen molemmista päistä, haihduttamon päästä ja konekorjaamon päästä. Siltanosturin nostokyky oli 20 tormia.

Uittokanavan rakentaminen koskeen voimalaitoskanavan viereen tapahtui 1959-1960. Uittokanavan rakentaminen alkoi syksyllä 1959. Ensimmäiseksi purettiin kanavan yli johtanut kapearaideverkoston silta. Hiskimäen puoleiselle rannalle rakennettiin pitkä työpato, jotta päästiin rakentamaan varsinainen rantapato, uusi vesiasema mekaanisine suodattimineen, alapato ja siltanosturi sulfaattitehtaan uittopuiden siirtoon alempaan vesistöön. Siltanosturin nostokyky oli 20 tonnia.

Sulfaattitehtaan hakkimo 1959-1961. Puuraaka-aine oli puolikuorittua. Sahahakken osuus oli 40% puun tarpeesta. Hakkimolla oli vastaanotossa siltanosturi, nostokykyä en tiedä.

Piilolan niemessä oli puiden pudotuspaikka autonipuille, sulfaattitehtaan tarpeisiin. Autopuille ei ollut muuta vastaanottopaikkaa sulfaattitehtaalla ennen vuotta 1972.

Äänejärven siltanosturi. Sen rakentamisajankohdasta on ristiriitaisia tietoja, 1967, 1966 jne. Se valokuva Äänekoskesta 1964 antaa ilmeisesti oikean tiedon. Se erottuu aivan selvästi siellä järven rannalla. Kun se näyttää myös valmiilta, oikea aika voisi olla 1963. Tämä siltanosturi oli nostokyvyltään 25 tonnia. Näihin aikoihin alkoi myös sulfiitin koivutuotanto kasvaa voimakkaasti. Siirryttiin uitossa sulfiitin osalta kaksoisnippujen käyttöön.

En muista, että näitä kolmea siltanosturia Äänejärvi, padon ylitys ja sulfiitin siltanosuri olisi korjattu tai lisätty nostokykyä mitenkään. Sulfaattitehtaan siltanosturin kohdalta en uskalla sanoa mitään.

Sellutehtaitten yhteinen keskuskuorimo rakennettiin vuonna 1972. Kaikki puut autokuormat, rautatievaunut ja uittopuun perävaunut tyhjennettiin käyttäen Valmetin 25 tonnin trukkeja.

Kiramoiden alue tänään

Käyttämättöminä kiramoiden rakenteet rapistuivat ja lahosivat vähitellen. Matalan kiramon järvessä olevat rakenteet purettiin ilmeisesti 1970-luvulla ja niistä ei ole enää mitään jäljellä. Korkean kiramon sillan tukipaaluja on vielä runsaasti nähtävillä samoin kuin kiramosillan alla olleita, rakennetta tukeneita kivisiä arkkuja. Luonto on jo vuosia sitten peittänyt puulanssien alueen alleen. Vielä 1970-luvulla alueella kasvanut läpitunkematon paju- ja leppäviidakko on raivattu rantapuiston ja kevyenliikenteen väylän alta. Matalan kiramon edustalla olleet hiomonkivet on nykyisin haudattu Kuhnamon vierasvenesatamaa suojaavan aallonmurtajan sisälle. Muutaman niistä on jätetty rantaväylän varteen esille menneestä työstä Äänekosken tehtaalla.

Aivan kaikkea vuodet eivät kuitenkaan ole pystyneet peittämään. Vielä tänäkin päivänä kiramoiden toiminnasta on vähällä etsimisellä löydettävissä runsaasti merkkejä alueen luonnosta. Rannoilta löytyy vetosinkin palasia, sepän takomia tukevia nauloja ja erilaista rautaromua ja kappelatta. Vuosikymmeniä jatkunut kova työ alueella on jo aikoja sitten loppunut, mutta kaikkia työn jälkiä luonto ei ole vielä pystynyt hävittämään.

Viitteet

1. [1] Keiteleeltä Iisvedelle, Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historiaa, Suomen Höyrypursiseura 1992, sivu 92
2. [2] Kansallisarkisto Digitaaliset aineistot, Keski-Suomi, 30.12.1893, nro 152
3. [3] Kansallisarkisto Digitaaliset aineistot, Työn Voima, 20.6.1928, nro 139
4. [4] Kansallisarkisto Digitaaliset aineistot, Keskisuomalainen 7.5.1927 nro 102, Suomen sosialidemokraatti 25.6.1928 nro 170
5. [5] Keiteleeltä Iisvedelle, Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historiaa, Suomen Höyrypursiseura 1992, sivu 163
6. [6] Keiteleeltä Iisvedelle, Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historiaa, Suomen Höyrypursiseura 1992, sivu 27
7. [7] Keiteleeltä Iisvedelle, Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historiaa, Suomen Höyrypursiseura 1992, sivu 163
8. [8] Äänekoskea ja äänekoskelaisia, Erik Relander, 2011, sivu 234
9. [9] Kymijoen uitto tehostuu ja päättyy, Keiteleen-Päijänteen kanavan viivästyminen ja sen seuraukset uitolle, Pro-gradu -tutkielma Oskari Luoma, JyU Historian ja etnologian laitos, 2017, sivu 44
10. [10] Kymijoen uitto tehostuu ja päättyy, Keiteleen-Päijänteen kanavan viivästyminen ja sen seuraukset uitolle, Pro-gradu -tutkielma Oskari Luoma, JyU Historian ja etnologian laitos, 2017, sivu 52

Lähteet

1. Äänekoskea ja äänekoskelaisia, Erik Relander, 2011
2. Äänekoski Mills 1896-1996, Jaakko Auer, Pekka Soininen, 1996
3. Ankravee, Kirja uitosta, Esko Pakkanen, 2015
4. Keiteleeltä Iisvedelle, Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historiaa, Suomen Höyrypursiseura 1992
5. Äänekosken-Suolahden historia vuoteen 1932, Jorma Wilmi, 1991
6. Kymijoen uitto tehostuu ja päättyy, Keiteleen-Päijänteen kanavan viivästyminen ja sen seuraukset uitolle, Pro-gradu -tutkielma Oskari Luoma, JyU Historian ja etnologian laitos, 2017
7. Erkki Aallon kirje 6.11.2018