Äänekoski

Elämää Mannilassa

Mannila oli äänekoskelaisille tutuin

Suomen kehittyvä puunjalostusteollisuus hankki alkuaikoinaan metsätiloja turvatakseen raaka-aineensa saatavuuden ja näin toimi Äänekoskelle perustettu Äänekoski Osakeyhtiökin. 1930-luvun puolivälissä Äänekosken tehtaat omisti seitsemän maatilaa: Mannila, Sällilä, Enola, Korvenranta, Lamminpää, Viitajärvi ja Sipilä. Ylimpänä tilojen hoitoa valvoivat Äänekoskella olevat agronomi ja metsänhoitaja. Kullakin maatilalla oli lisäksi oma tilanhoitajansa, jota ainakin Mannilan tilalla kutsuttiin pehtooriksi.

Mannila oli tietenkin äänekoskelaisille tutuin, sillä sehän sijaitsi aivan tehtaitten vieressä. Tai on ehkä parempi sanoa, että tehtaat sijaitsivat Mannilan vieressä ja osin jopa sen maillakin. Mannilan historiahan näet alkaa jo vuodesta 1756, jolloin siitä muodostettiin Kovalan talon torppa. Nykyisin Mannilasta ei ole enää mitään näkyvää jäljellä muutamia peltoalueita lukuunottamatta. Niitä viljelevät nyt vuokralaiset. Tietojen saamiseksi elämästä Mannilassa onkin näin ollen on turvauduttava sellaisten ihmisten apuun, jotka ovat eläneet lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan Mannilassa. Onneksi heitä kuitenkin vielä on.

Kirjoittaja muisteli Airi Jylhän os. Ilolan ja Aarne eli Aru Kataisen kanssa, jotka molemmat ovat Mannilan muonamiesten lapsia, aikaa 1930-luvun puolivälistä aina jatkosodan päättymiseen saakka. Kirjoittaja oli myös tutustunut parin muun pojan kanssa Leppäsen poikiin Veikkoon ja Lauriin, jota myös Lompeksi kutsuttiin. Veljesten isä oli Mannilan työntekijä eli muonamies ja he asuivat kahdeksan perheen rivitalossa, jossa kullakin perheellä oli keittiön ja kamarin käsittävä asunto. Samassa talossa asuivat myöskin Airin ja Arun perheet. Olihan siellä vielä tuttuina Viikin Tartti ja Veijosen Töpe.

Mannilan pihapiiri ja työntekijöitä

Mannilan pihapiirin muodostivat L-kirjaimen muodostanut navetta-talli-aitta -rakennelma, jossa navetta oli nykyisen radan suuntaisena ja purettiinkin myöhemmin pois junanradan tieltä. Navetassa oli parhaimmillaan 80 lehmää. 90 asteen kulmassa navettaan nähden oli talli 22 hevoselle. Navetan kulmauksessa oli aisatuista riuista rakennettu tukeva aitaus tilan sonnille, jota joskus kävimme kunnioituksen sekaisin tuntein katsomassa. Navetan takana oli myöskin suuri betoninen vesisäiliö, josta talvisodan aikana tehtiin pommisuoja. Tällöin pelättiin vihollisen pommittavan vieressä olevia tehtaita, mutta onneksi pommituksilta vältyttiin.

Tallin perässä oli aittajatke, jossa kullekin perheelle oli varattu oma aitta. Lisäksi aittarakennuksessa oli myöskin useampi reikäinen ulkohuusi, joka oli siitä erikoinen, että sieltä oli monen metrin pudotus ruumaan. Aitat tarjosivat kesäaikaan kaivattua lisätilaa, sillä joissakin perheissä asui jopa seitsemänkin henkeä keittiön ja kamarin asunnossa. Vastapäätä tallia oli jo mainittu rivitalo, välissä kivinen piha ja kaivokoppi.

Pihan etelälaidalla oli pisteaidan ympäröimä kolmen perheen talo, jossa asui tilan pehtoori ja kaksi tehtaitten virkailijaperhettä. Näin pihasta muodostui melkein neliön muotoinen alue. Sahalle päin mennessä oli vielä kolme pienempää asuinrakennusta. Aru Kataisen muistaman mukaan virkailijaperheitten lapsia oli kielletty leikkimästä muonamiesten lasten kanssa. Kielto ei kuitenkaan aina toiminut käytännössä.

Kuvassavierellä Mannilan väkeä heinätöissä Piilolassa vuonna 1930-luvulla. Maassa makaa vasemmalta: Urpo Rautiainen, Martti Akseli Oksanen, Juho Gabriel Viik, Yrjö Leppänen, Juho Emil Oksanen ja Akseli Lampinen. Keskellä hevosen kanssa Matti Kauppinen, Valde Kautto, Veikko Uitto, Einar Henrik Laakso, Hilma Maria Hänninen, Hilja Aurora Lampinen o.s. Wiik, Irene Rautiainen sekä maassa istuvat Jussi Kautto, Eino Tarvainen Saarijärveltä ja Oskar Ilola. Takana vasemmalta: Kalle Emil Hänninen, Saara Hänninen, Rauni Sofia Laakso, Tilda Liimatainen, Maria Johanna Järvinen o.s. Lahti, Saima Helena Pylväläinen o.s. Oksanen, Josefina Katainen o.s. Karjalainen ja Selma Lydia Oksanen o.s. Kovanen.

Rivitalosta Äänemäkeen päin muutaman kymmenen metrin päässä oli katos, jossa pidettiin ajokaluja ja lisäksi halkoliiteri, josta työntekijät saivat ottaa polttopuunsa. Katoksesta nykyiselle asemalle päin oli yhteinen saunarakennus. Saunominen tapahtui siihen aikaan niin, että pehtoorin perhe kylpi ensin ja sitten muut sikinsokin niin kuin Airi sen kuvasi. Tilan paja oli taaempana. Täytyihän hevoset pitää kengissä. Pajan lähistöllä oli vielä ns. Enolan talli, jossa Enolasta tukinajoon tulleet miehet pitivät hevosiaan.

Mäkirinteessä Suolahteen menevän tien alapuolella oli karjakon asunto, jonka yhteydessä oli maitohuone. Maitohuoneesta kylälle päin oli punatiilinen viljamakasiini. Makasiini oli viimeinen Mannilan rakennuksista, joka purettiin alkuvuodesta 2002. Tien yläpuolella oli viljankuivaamo. Muistan hyvin kuinka poikasena oli mukava käydä kuivaamossa maistelemassa lämpimiä jyviä. Kuivaamosta viitisenkymmentä metriä kylälle päin oli suuri puimalato. Ylempänä rinteessä oli vielä riihi, joka nykyisin palvelee autotalleiksi uusittuna.

Tien yläpuolella kuivaamosta Suolahteen päin sijaitsevassa metsikössä oli kaksi kahden perheen asuintaloa, jotka olivat mannilaisten käytössä. Vielä kannattaa mainita pakari eli leivintupa, jota työväki käytti siihen asti kunnes asuntoihin saatiin leivinuunit. Talvisodan aikana pakarissa leivottiin ohuita leipiä rintamalle. Mylly sijaitsi kosken reunalla, mutta se kävi jo sähköllä, sillä koski oli padottu voimalaitoksen tarpeisiin. Sen verran koskessa lirisi padon vuotovesiä, että Mannilan pojat rassasivat sieltä hauen tumppeja.

Siinä oli pääosin se ympäristö, joka muodosti Mannilan tilan keskuksen. Viljelyksiä ja muita alueita oli Henttalassa, Kovalassa, Harjuntaan suo, Mämmenkylällä Koivulan suo, Piilolassa, Pajulahdessa ja Ruotinkylällä. Kesäiset hevoshaat olivat Autionmäellä ja Laajalahdella. Autionmäella ja Mehtälässä olivat myöskin kesänavetat ja lehmien kesälaitumet olivat siellä.

Mannila oli maanviljelystila

Mannilassa harjoitettiin aivan normaalia maanviljelystä, mutta erikoispiirteen sen toiminnalle antoi tehtaitten läheisyys. Kaikenlainen kuljetustoiminta tehtaalla tapahtui pitkään Mannilan monikymmenpäisen hevosmäärän avulla. Puut laivarannan halkopinoilta voimalaitokselle vedettiin hevosvetoisilla vaunuilla pitkin kapearaiteisia ratakiskoja. Kaikenlainen kappaletavara asemalle ja asemalta hoidettiin hevosilla. Tehtaitten puutarha tarvitsi hevosapua. Asuintalot olivat puulämmitteisiä ja polttopuut niihin hoidettiin hevospelillä. Ei ollut viemäri- eikä vesijohtoverkostoa. Niinpä kaikenlaiset jätökset huusien alta hoidettiin Mannilan toimesta pois. Vesikin tuotiin hevosen kärryihin sijoitetulla suurella tynnörillä taloihin, joiden pihassa tai läheisyydessä ei ollut kaivoa. Maitokin tuotiin tingin tehneiden luo hevosella. Virkailijoiden kaikenlainen pirssiajo suoritettiin Mannilan hevosilla. Ratsuinakin hevoset joutuivat olemaan joillekin virkailijoille. Sattuipa kerran niinkin, että sen aikainen tehtaitten johtaja oli tilannut hevospelin jotakin ajoaan varten. Kun sitten kuski ajoi pihaan, teki hevonen tarpeensa siihen keskelle pihaa. Johtajan sanotaan olleen hieman maistissaan ja hän suuttui silmittömästi hevosen tekosesta ja haukkui ajomiehen sekä ajoi heidät pois. Kun kuitenkin ajotarvis oli edelleen olemassa, sai mies jonkin ajan kuluttua kutsun saapua hevosineen takaisin. Johtaja oli tällöin jo lauhtunut ja antoi 500 markkaa hyvitystä ja niin asia oli sovittu. Hevosmies sanoi sen jälkeen, että kyllä hänet saa 500 markalla haukkua vaikka joka päivä.

Talon työväki sai tietenkin ostaa esimerkiksi jauhot suoraan viljamakasiinista. Maksu suoritettiin pehtoorille aina kuukausittain. Pehtoori Laakso oli tarkka makasiinin ovesta. Hän vaati, että ovi oli vedettävä oitis kiinni, etteivät hiiret pääse sisälle. Lapsille, joita oli runsaasti, Mannila ympäristöineen tarjosi oivallisen kasvuympäristön. Kavereita oli jokaiselle ja leikit oli monenlaisia. Tuolloin leikittiin esim. möhöstä ja kuningaspalloa. Erikoisesti pojille oli kiinnostavaa kiipeillä navetta- ja tallirakennusten katoilla, vaikka se oli ankarasti kielletty. Ilmeisesti juuri sen takia se olikin niin jännittävää. Lasten olo oli muutenkin hyvin vapaata, sillä vanhemmat eivät askareiltaan juurikaan heitä kerinneet valvomaan. Olihan kuitenkin aina talli- ja navettamies saatavilla jos tarvetta ilmeni.

Lähiympäristö antoi nuorille monia virikkeitä. Näistä esimerkkinä voisi kertoa sen, kuinka lapsena ollessaan Airi oli ollut Arulle hevosena ja kun Aru oli Airin mielestä ajanut vähän liian kovaa oli Airi siitä valittanut. Tällöin Aru oli vain sanonut ettei hevonen saa puhua.

Lasten tullessa kouluikään nämä alkoivat vähitellen osallistumaan talon askareisiin. Aluksi kesäisin vietiin hevoset ratsastaen laitumelle milloin Laajalahteen ja milloin Autionmäen hakaan. Tehtävä oli siihen aikaan niin suosittua, että siihen osallistui lapsia aina Hiskinmäkeä ja Pukkimäkeä myöten. Saipa siitä joskus miehiltä palkkioksi hilikun eli 25 penniä. Tämä siksi, että miehethän viennin olisivat joutuneet tekemään elleivät lapset sitä olisi tehneet.

Varttuneempina monet lapsista olivat jo sitten ihan oikeissa töissä varsinkin kesäiseen aikaan. Airi oli kovasti innostunut hevosiin ja hän pärjäsikin niiden kanssa hyvin. Hän kertoi kerran joutuneensa kesällä ajamaan haravakonetta. Ajokikseen hän oli saanut Lempi-nimisen hevosen, joka tunnettiin kovaksi menijäksi. Ajatus aluksi Airia arvelutti, sillä haravakoneessahan istuttiin tavallaan aivan tyhjän päällä. Piilolan pellolle tullessaan hänen siellä ollut isänsä oli kauhistellut minkälaiseen tehtävään tyttö oli joutunut. Pelto oli virtaa kohti viettävä ja hevosen vauhti niin kova, että haravan piikit vain pomppivat alaspäin ajettaessa. Työstä onnistuikin vain ylämäen suuntaan ajamalla. Tällöin hevosen vauhti hiukan taittui ja haravakone alkoi toimimaan kunnolla.

Aru oli jo koulunsa käynyt ja oli ihan oikeissa töissä Mannilassa. Erään kerran sai tehtäväkseen lähteä laitareellä hakemaan paalauskonetta Poika-ahosta. Kaverikseen hän pyysi Airin, joka oli juuri tullut koulusta. Kello oli siinä yhden maissa päivällä. Arun oli määrä kysyä Eerolasta tietä Poika-ahoon. Hakijat kuitenkin unohtivat talon nimen, josta paalain oli haettava. He menivät Eerolaan kyselemään, että missähän sellainen paalauskone mahtaisi olla. Isäntä ei tiennyt, mutta neuvoi tien Hankalaan ja sanoi koneen olevan luultavasti siellä. Käytiin Hankalassa, mutta palattiin tyhjin toimin Eerolaan. Jäätiin odottamaan talon rengin työstä paluuta, sillä arveltiin hänen tietävän mistä paalain löytyisi. Ilta alkoi jo hämärtää, kun renki palasi töistään ja hetihän hän tiesi missä paalain on. Vehje haettiin sitten rengin avustuksella Poika-ahosta ja palailtiin illan jo pimetessä Koskelle päin. Pankkisalmen sillalla tulivat Airin isä ja pehtoori vastaan. He olivat huolestuneet hakijoiden viipymisestä. Kysyttäessä syytä viipymiseen sanoivat kaverukset ajaneensa käyden ja sen takia viipyneet näin pitkään. He eivät kehdanneet tunnustaa hakupaikan nimen unohtuneen.

Koulunsa käytyään Airikin ryhtyi vakituiseksi työntekijäksi Mannilaan. Tehtäväkseen hän sai mm. maidon jakelun tinkiläisten koteihin. Aluksihan nämä olivat itse hakeneet maitonsa maitohuoneelta, mutta nyt oli järjestetty maidolle kotiinkuljetus. Sattui kerran niin, että Pukkimäellä erään talon vintin ikkunasta kaksi poikaa ampui joko ritsalla taikka ilmakiväärillä Airin hevosta. Hevonen säikähti tästä niin paljon, että se tämän jälkeen laski virtsansa joka reissulla talon pihaan. Poikien äiti alkoi ihmetellä outoa ja väkevää hajua Airille. Airin täytyi kertoa poikien kolttosesta ja että hevonen nyt kostaa huonon kohtelunsa.

Sota-aikana vuonna 1942 yhtiö perusti ruokalan Palomäelle työläisiään varten. Mannila oli nyt hyödyllinen ruokalallekin. Aru jakeli hevosineen ruokaa sellaisille työpaikoille, joista ei voinut poistua ruokailemaan Palomäelle. Veijosen Nese ajeli talleilta hevosten jätökset yhtiön puutarhalle isoon kasaan. Siitä ne sitten talven muhittuaan keväällä levitettiin lavaviljelmien kasvualustaksi. Nese hoiteli myös talvisin hevosen vetämällä lumiauralla lumipyryn jälkeen maanteitä paremmaksi kuljettaviksi.

Mannilassa pidettiin joskus suurta joukkoa lampaita. Talven lampaat olivat riihessä ja kesäksi ne vietiin Keiteleelle Karttusaareen. Saaressa lampaita vartioi yksinäinen naisihminen koko kesän. Lampaita tarvittiin etupäässä siksi, että niistä saaduilla villoilla vaihdettiin tehtaalle villaisia huopia massaradan kuljettamiseen. Ruotinkylän pelloilla kasvatettiin kauraa, joka tietenkin syksyllä korjattiin. Kuljetus sulan maan aikana Mannilaan puitavaksi olisi ollut pitkä kierto Suolahden kautta. Niinpä kaurat tuotiinkin vasta talvella Keiteleen jään yli ja puitiin. Talvella puiminen oli harvinaisen pölyistä hommaa.

Jouluaamuna vietiin hevosille ensin kauroja joulun kunniaksi, jonka jälkeen ne valjastettiin rekien eteen joulukirkkoon menoa varten. Rekiä oli monenlaisia ja kaikille ei suinkaan riittänyt ajelurekiä, mutta se ei silloin haitannut. Kirkonmenojen jälkeen kotiin tulo olikin sitten hurjempaa, sillä kilpa-ajoksihan se pakkasi menemään. Eräs Airin seikkailu tähän on vielä lisättävä. Hänelle oli annettu tehtäväksi viedä tehtaan klubilta kaksi miestä rautatieasemalle. Ajoon Airi sai suurikokoisen hevosen, jolle rillojen aisat olivat lyhyenlaiset. Niinhän siinä sitten kävi, että aseman mäessä hevosen takajalka kopsahti kärryjen etuseinään. Hevonen säikähti kolausta ja säntäsi vauhkona juoksuun. Jos hevonen olisi kaartanut asemalla paikkaan, johon se oli tottunut lukuisilla edellisillä kerroilla pysähtymään olisivat kärryt kovassa vauhdissa kaarteessa kaatuneet. Airi koetti kaikessa kiireessä ajatella mitenkä hevonen ajattelee. Niinpä hän keksi vetää ohjaksista vasemmalle, jolloin hevonen häkeltyi ja alkoi hidastaa menoa. Tehtyään komean kierroksen pihassa Airi sai hevosen pysähtymään haluamaansa kohtaan. Kyydittävät kiittelivät Airia ja antoivat hänelle ylimääräistä komeasta kyydistä.

Maatyöläisten palkat olivat tuohon aikaan pieniä. Niinpä Airikin vartuttuaan hakeutui viereiseen sellutehtaaseen töihin ja kertoi heti ensimmäisen tilin olleen paljon suurempi kuin isänsä tilin Mannilasta. Apua palkkoihinsa mannilaiset hakivat liittymällä työnantajan työstä erottamisuhkauksista huolimatta Maaseututyöväen Liittoon. Lopulta kävi kuitenkin niin, etteivät miehet pystyneet maksamaan jäsenmaksujaan ja niinpä he olivat villeinä pitkät ajat. Aikanaan sitten rautatieasema laajeni ja tehtaat tarvitsivat lisää tilaa. Lehmät siirrettiin Mannilasta.

Lähteet

1. Mukaelma Jouko Huovelinen kirjoituksesta Pässinrata 2002/2003 lehdessä, sivut 15-18.