Äänekoski

Poikavuosieni Piilolanniemi

Elämäni onnellisimpia vuosia

Olen syntynyt Äänekosken sairaalassa vuonna 1937. Vanhempani asuivat silloin Hiskinmäellä nykyisen maantiesillan pohjoispuolella. 1930-luvun lopulla rakennettiin Piilolanniemeen neljä asuintaloa, jotka oli tarkoitettu yhtiön insinööreille ja toimihenkilöille. Yhteen näistä silloin kahden perheen taloista muutimme joskus 1938-39. Itse en tarkkaa muuton ajankohtaa muista. Laajanniemeen muutimme jouluksi 1949. Sota-ajan ja sitä seuranneet säännöstelyn vuodet asuimme Piilolanniemessä, mutta kaikista puutteista huolimatta nuo Piilolan vuodet ovat jääneet mieleen elämäni onnellisimpina. Tietysti aika kultaa muistot, mutta asuinympäristönä Piilola oli kyllä jännittävä, turvallinen, kaunis ja kaikin tavoin virikkeellinen paikka. Se oli kartanomainen maalaisidylli tehtaan varjossa.

Vanhempani olivat työssä Äänekosken tehtaan konttorissa. Äitini oli pääkirjanpitäjä ja isäni metsäosaston konttoristi ja myöhemmin kapteeni Karhusen alainen työhönottotoimistossa tehtävänään myös arkistonhoito ja työntekijämatrikkelin laatiminen. Yhtiö piti huolta työntekijöistään ja toimihenkilöistään. Palkkaetuihin kuului vapaa asunto, sähkö, puhelin ja polttopuut. Lämmityksen hoiti yhtiön palkkaama talonmies, jona toimi entisessä Elli Auran talossa asunut Kaisa Tourunen. Hänen miehensä Otto oli työssä kemiallisella tehtaalla ja Kaisakin ainakin alkuun myös sahalla.

Sota-ajan toimeentulo

Luontaiseduista vielä hieman. Mannilan hevosella tuotiin päivittäin muutama litra maitoa. Samoja Mannilan hevosia sai pyynnöstä muihinkin kuljetuksiin. Muistanpa, että Kitty-nimisellä hevosella oltiin pari kertaa uimareissulla Niiranhiekassa ja kerran vierailulla Jaakkolan talossa Parantalassa. Yhtiölle kuului Keiteleen Hautsalon saaressa oleva kesänviettopaikka lhantola, jossa olen muutaman kesäisen viikon viettänyt. Mannilan hevosmiehet, Ilolan Oskari, Lampinen, Rautiainen ja Mykkä-Yrjö Lehtonen olivat ainakin näöltään tuttuja. Maitotyttö Ilolan Airi tervehti aina myöhemminkin, kun vastakkain tultiin. Tehtaan ulkotyöosaston naiset haravoivat keväisin koko parin hehtaarin alueen.

Tehtaan palveluksessa olevilla oli omat viljelypalstansa ja perunamaansa joko aivan asunnon lähellä tai kauempana Mannilan pelloilla. Sota-aikana oli useimmilla ihmisillä kotieläimiä ja oli myös meilläkin talon kellarissa kanoja ja kaneja sekä lautavaraston päädyssä pari lammasta ja sika. Tuo lautavarasto oli muuten jousipyssyjä tekevien pikkupoikien aarreaitta. Varasto oli pystytetty Piilolanniemen virkailijatalojen rakentamisen aikaan. Talojen valmistumisen jälkeen lautavarasto oli jäänyt paikalleen. Lukitsemattomista ovista pääsi lautojen ja lankkujen kimppuun. Tarjolla oli hienoa höylättyä ja erikokoista puutavaraa, jonka käyttöä esimerkiksi korsun sisustukseen kukaan ei valvonut.

Sota-aikana pikkupojat samastivat itsensä rintamalla oleviin isiinsä ja leikit olivat sen mukaiset. Korsu piti kaivaa läheiseen metsikköön. Aseistukseen kuuluivat erilaiset tussarit. Autotikuista sai mukavia jymmejä. Isot pojat kauppalassa tekivät hurjempiakin temppuja. Mäkisen Jyri ja Hietsu eli Tapani Hietanen saivat jostakin käsiinsä kloraattia ja räjäyttelivät Kuhnamolla kuhat pintaan. Autotikkuleikeissä moni poika menetti sormensa. Tikkujahan käytettiin normaalisti autojen häkäpönttöjen pilkkeiden sytyttämiseen. Eräs tällainen oli sairaalan luona parakissa asunut Mölsän Rampe.

Kotieläimiä meillä oli Piilolassa lammas nimeltä Lempi. Pässin nimeksi oli pantu Ribbentrop Saksan silloisen ulkoministerin mukaan. Lempi sai luonnollisen kuoleman teurastaja Sorrin kädestä, mutta Ribbentrop hirttäytyi liekaansa. Liekö tämä kohtalon ivaa, kun muistamme, miten Hitlerin ulkoministerin lopulta kävi. Samaa kohtalon ivaa oli eräässä toisessakin tarinassa, joka ei kylläkään liity Piilolanniemeen vaan isoisäni silloin omistamaan Laajanniemeen. Talon pihatöitä tehdessä rinteeseen oli istutettu kaksi koivua, joista toisen nimi oli SuurSuomen koivu ja toisen Ryssänkoivu. Edellinen kuoli sotavuosina, mutta se toinen oli tuuhea kuin mikä. Nyttemmin se Ryssänkoivu voi jotenkin huonosti.

Kotieläimet ja puutarhanhoito toivat kaivattua lisuketta elantoon. Sota-ajan pahimpina vuosina hamstraus ja mustan pörssin kauppa olivat yleistä. Se oli laitonta, mutta virkavalta katsoi toisinaan läpi sormiensa ainakin tuttavien rikkeitä. Meille tuotiin yhtenä synkkänä syysyönä sianpuolikas Savirannan talosta Kangashäkistä. Seuraavana päivänä nimismies Seppä sanoi isälle kauppalassa, että teille tuotiin viime yönä sika. En tiedä, päätyikö osa sianpuolikkaasta Nimismiehenrantaan vai mitä tapahtui, mutta sen kummempia seuraamuksia ei tullut. Nimismiehestä puheen ollen opiskelutoverini Risto Tiainen näytti kerran työhuoneessaan olevaa, nimismies Sepän aikana poliisiasemalle tullutta valokuvasuurennusta, joka esittää salakaatajaporukkaa kaadetun hirven ympärillä. Valokuvan saantihetkellä rikos oli jo vanhentunut ja salametsästäjät olivat lähettäneet tervehdyksensä Erkki Sepälle.

1940-luvun kotieläintalous ja puutteellinen jätehuolto toi mukanaan rottaongelmat ja syöpäläiset. Piilolan talojen yhteinen jätelaatikko oli kiviaidan kupeessa alueen perillä. Laatikon alla ja sen ja kiviaidan välissä suorastaan vilisi rottia. Me pojat veimme katiskan laatikon viereen ja aamulla oli satimessa toistakymmentä rottaa. Oli marraskuu ja maassa viisi senttiä uutta pehmeää lunta. 45 poikaa muodosti ringin katiskan ympärille ja yksi poika päästi yhden rotan kerrallaan irti. Rotta ei pehmeässä lumessa päässyt oikein mihinkään, kun vastassa oli kovakärkinen mono tai karahka. Katiskassa olleet siimahännät tapettiin viimeiseen mieheen, mutta ei se paljon rottatilannetta auttanut, kun niitä oli joka puolella. Muistan, kuinka syksyllä 1949 asuimme väliaikaisesti tehtaan paloaseman vastapäätä olevassa rakennuksessa muutaman viikon. Rakennuksen vintiltä kuului öisin tasainen töminä, koska talo oli täynnä rottia. Oli niitä paremmissakin perheissä. Kävimme äidin kanssa vuonna 1947 Helsingissä. Matkalla Kalevankadulta Kruununhakaan näin Stockmannin näyteikkunassa kissankokoisen rotan.

Sodan jälkeen oli myös torakoita, luteita, täitä ja kirppuja. Olimme joskus vuonna 1946 toista viikkoa Ihantolassa kesälomalla. Takaisin tullessa oli keittiömme tiskipöydän teräksisen reunan alle, pöydän kaikille sivuille parkkeerannut tasainen rivistö sentin, puolentoista pituisia torakoita. Niitä oli aivan vieri vieressä. Seurasi valtava myrkytyssota, jonka tieltä pikkulapset komennettiin muualle. Kouluissa oli tämän tästä täitarkastuksia.

Piilolanniemen asukkaita

On syytä kertoa vähän enemmän Piilolanniemen rakennuksista ja niiden asukkaista. Yhtiön neljästä asuinrakennuksesta kaksi oli Nimismiehenrantaan kaartavan tien itäpuolella ja kaksi länsipuolella. Asuimme siinä rakennuksessa, joka on lähinnä Lustigin taloa. Aino Carlsonin kertomuksen mukaan paikalla oli aikanaan ollut Piilolan talon paja. Perheemme asunto oli tilava. Alakerrassa oli keittiö, ala-aula, sali ja isän työhuone ynnä WC ja komerotiloja. Yläkerrassa oli yläaula, kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, välikkö ja kotiapulaisen huone. Kotiapulaisenamme oli Aili Kähärä, jonka Kirsti-tytär kuului perheyhteisöömme.

Seinän takana vastaavankokoisessa, ehkä noin 150 neliön asunnossa asui Bore-Göran Weckman Ellida vaimoineen ja Brita- ja Saga-tyttärineen. Vääpeli Weckman oli suojeluskunnan poikaosaston johtaja ja innokas metsämies. Perhe oli ruotsinkielinen niin kuin useimmat näiden talojen muutkin perheet. Seuraavassa talossa, joka sijaitsi lähinnä vanhaa Piilolan talon paikkaa, asuivat ensin Rigge ja Valla eli Rikhard ja Valborg Fagerström, joista isäntä oli pääkonttorin maatalousosaston johdossa. Perheeseen kuuluivat tyttäret Christina ja Inga-Maja. Heidän jälkeensä asuntoon muuttivat Andersénit. Rouva Andersén oli koulutukseltaan voimistelunopettaja. Tämän rakennuksen eteläpäässä asuivat järjestyksessä ainakin Frimanit, Mickokset, professori Klingstedt ja Liljerothit. Gösta Liljeroth oli yhtiön kirjanpitopäällikkö. Frimanilla oli Jotte- ja Klasse-nimiset pojat, Mickoksella Hasse. Liljerothin lapset olivat minua paljon nuorempia.

Nimismiehenrantaan kääntyvän tien mutkassa asui dipl. ins. sellutehtaan teknillinen johtaja Bo Kuve perheineen. Pojat Bertil ja Leif kävivät Äänekosken yhteiskoulua ja suorittivat keskikoulun. Bertilistä tuli palopäällikkö Kemiin ja Leif:stä erään kansainvälisen öljy-yhtiön toimihenkilö Helsinkiin. Tämä Leif eli Jekki oli poikaporukkamme, myöhemmin esiteltävän KHS:n johtaja. Tytär Else Kuve kävi ruotsinkielistä oppikoulua jossakin etelässä. Kuven perheessä asui vuokralaisena karjalainen urheilu- ja laulumies Tauno Seppä. Sodan jälkeen vuokralaisia oli pakko ottaa asuntopulan takia kaikkiin isompiin asuntoihin. Meilläkin asuivat mm. Sirkka-Liisa ja Kaija Tirkkonen. He olivat Äänekosken lukiota käyvät koulutytöt Saarijärveltä ja asutusasioita hoiteleva agronomi Paavo Rahiala Pöytyältä.

Kuven seinän takana asuivat ensin Sjöstedtit, jonka isä oli Magnus, äiti Anni ja tytär Sonja ja sitten Grönroosit. Marianne oli minua luokkaa alempana yhteiskoulussa. Lasse ja Olle olivat nuorempia. Lassella oli kuulokoje. Neljännessä rakennuksessa eli ensimmäisenä kauppalasta tulevan tien oikealla puolella asuvan talon eteläpäässä asuivat ensin Carlsonit, sitten Ben Gummerus ja sen jälkeen Holger Dahlblom perheineen. Ekonomi Eric Carlson toimi konttoristina Äänekoski Oy:llä jo ennen sotia. Hän meni naimisiin Heikkilän talon tyttären Aino Sipisen kanssa. Aino Carlson eli lähes 90-vuotiaaksi. Hän kuoli keväällä 2002. Haastattelin rouva Carlsonia yhdessä hänen serkkunsa Erkki Koskisen kanssa joskus 15 vuotta sitten Pynnönsaaressa. Videonauhassa on paljon vanhoja Piilolan asioita, muun muassa kuvaus Ukko-Piilosen hautajaiskulkueesta, jota Aino-tyttö seurasi Heikkilän riihen hirrenraosta.

Carlsoneilla oli neljä lasta, Pekka, Anna-Leena, Liisa ja Kari. Perhe asui jossakin vaiheessa myös Heikkilässä ja muutti sitten Pukkimäelle Leinonkadulle. Lapsista Pekka ja Anne olivat samalla ylioppilasluokalla kuin minä. Anne eli Myny ja Sjöstedtin Sonja olivat leikkitovereita. Tulitikkuleikeissään he onnistuivat sytyttämään pienen palonalunkin Sjöstedtin asunnossa.

Toisessa päässä taloa asui ensin Ingmar Jaatinen. Hänen tyttärensä oli nimeltään Ingun. Jaatisen jälkeen asuntoon muuttivat Ehrnroothit. Everstiluutnantti Sture Ehrnrooth oli tehtaan sosiaalipäällikkö. Heidän poikansa Gay oli sittemmin huomattava teollisuusjohtaja. Sture Ehrnrooth oli vähän satraappityylinen päällikköluonne ja viihtyi hyvin tehtaan klubin antimien ääressä. Vaimo Lullan oli sen sijaan seurallinen ja mukava ihminen.

Neljän yhtiön talon lisäksi alueella oli muitakin asumuksia. Ehrnroothin naapurina asui Toivo Rahkonen ja muuta sukua, Olavi Rahkonen, Lehmosen Liisa ja Liimataisen Reino. Toivo Rahkosella oli vakava sairaus kurkussaan. Kipua hän kai yritti torjua tohtori Salosen spesiaaliresepteillä. Lehmosen Liisa oli ensimmäisiä leikkitovereitani. Yhdessä käytiin Maija Koistisen esikoulussa jo ennen alakoulun alkua. Lähellä oleva Koistisen talo sijaitsi Koskisen vieressä vastapäätä vanhaa koulua. Talossa asuivat Saima ja Maija Koistinen. Maija oli eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, joka oli Kouvolasta muuttanut isiensä maille. Saima oli kimeä-äänisin nainen, minkä lapsuusvuosiltani muistan. Koistisessa asuivat vuokralla terveyssisar Iris Puro ja Toivo Puro, tuleva Keuruun ja Jämsän kunnanjohtaja.

Koistisen eteläpuolella oli Lauri Koskisen talo. Lauri ja Alli Koskisen lisäksi perheeseen kuuluivat Erkki ja Irja sekä Jakke-koira. Erkki Koskinen eli Möykky-Eero oli Piilolanniemen poikien itseoikeutettu johtaja. Hän oli urheilumiehiä, juoksi ÄU:ssa ja oli myös ollut innokas sotilaspoika. Hän oli partiolippukunta Metsä-Veikkojen Kettu-vartion johtaja. Vartio piti kokouksiaan Koskisen saunassa. Erkistä tuli kansakoulunopettaja. Hän on ollut Äänekosken Taiteilijaseuran kantavia voimia ja johtanut myös piilolanniemeläisten kansalaisliikettä, joka on vastustanut tehtaan laajenemista alueen vanhaan kulttuurimaisemaan.

Koskisen alakerrassa asui nimismies Mattila, jonka kanslia oli vanhalla koululla. Tämä koulu oli monen siirtolaisperheen asuntona sodan jälkeen ja asui talossa tietysti paikkakuntalaisiakin. Seuraava luettelo on pahasti puutteellinen, enkä kaikkia asukkaita tuntenutkaan, mutta tällaisia asukkeja ainakin tulee mieleen: Parantaiset, jotka asuivat sitten myös Heikkilässä, Viljam Piilola, jolla oli pojat Seppo ja Tapio sekä tytär Pirkko, Naskalit, joilla oli tyttäret Airi ja Anneli, Komoset, joilla oli lapsia Marjatta ja Pekka, Paksut, joilla niin ikään lapsia Anna ja Veikko, Sauli Salmelin perheineen, Kuivakankaat, joilla oli Paavo, Kuosat, jonka isä oli invalidi ja heillä oli tytär Kirsti, Nuorat, joilla oli Aila ym., Harri Viteli, Heikkilät, Sorrit, Sihvoset, poliisi Koskisen poika Hannu ja liuta muita. Vanhasta koulusta pohjoiseen autotalli, jossa oli valtion Kemsu-merkkinen kuorma-auto ja pilkevarasto.

Autotallia vastapäätä, Koistisen pohjoispuolella oli Vallin talo. Unto Leppänen oli opettaja Vallin tyttärenpoika ja asui tässä talossa ja sen viereen rakentamassa omassaan kuolemaansa asti. Vallin vastapäätä oli Heljon talo, jossa aikanaan oli ollut puhelinkeskus ja jossa Rakel Lustig sittemmin piti kauppaa. Neiti Heljo oli ammatiltaan silittäjä. Hänen sisarensa kulki minulla nimellä kahvinkeittäjätäti. Heljosta eteenpäin asui Oskar Tourunen ja rantaan menevän tien takana sairaalan puolella oli Rautavaaran talo. Olavi Rautavaara oli ollut sahan työnjohtajia. Ennen Äänemäkeen muuttamistaan talossa asuivat myös Uuno, Ami, Vesa ja Seppo Koponen. Välillä talossa taisivat asua Hännisetkin.

Pukkimäen suunnassa Piilolasta katsoen olivat karjalaisten parakki, kulkutautisairaala, Ränssi ja Pajulahden rannassa Forsvikin talo. Ränssissä asui Lehti-Jussi ja sittemmin Survot ja Saariset. Jossakin siinä lähellä asuivat vanha Käppi sekä rouva Kareinen tyttärineen ja lehmineen. Sairaala jäi pässinradan pohjoispuolelle. Lähellä ylikäytävää asuivat Lampiset ja Pulkkiset. Vanhaa puhelinkeskusta vastapäätä oli tohtori Salosen komea virka-asunto. Toivo Salonen oli taitava kirurgi ja hänen vaimonsa Helmi Salonen tunnettu hammaslääkäri. Salosen lapset olivat Pekka ja Liisa. Pekka oli pikemminkin kiinnostunut autoista kuin koulunkäynnistä. Kerran kun Siukku, Myrna ja muut yhteiskoulun opettajat olivat taas muistaneet panna Pekan todistukseen nelossuman, tämä antoi todistuksen isänsä nähtäväksi ongenvavalla pihalta yläkerran ikkunaan.

Ylikäytävältä lähti pässinradan viertä polku tehtaalle. Siitä menivät vanhempani töihin konttoriin ja minä myöhemmin yhteiskouluun tai koko perhe tiistaisin yhtiön tuntisaunaan Hiskinmäelle. Jossakin vaiheessa oikaisimme, Kuven Leif, Touru-Mosse ja minä, koulumatkaamme kulkemalla Heikkilän peltojen poikki suoraan puusepäntehtaan nurkalle. Tavaksi tuli yhtenä syksynä pissiä joka kerta ruokatunnin jälkeisellä matkalla yhteen ja samaan heinäseipään reikään. Tätä rituaalia Heikkilästä seurannut Aino Carlson oli kuulemma suuresti ihmetellyt.

Kolmen suuren kuusen vartioimassa Eerolan talossa oli kunnalliskoti, jonka johtajatar oli Kerttu Räisänen. Hoidokeista muistan Kunnalliskodin Eemelin. Elokuvateatteri Ammulan vieressä oli vanhassa kaupparakennuksessa lastenkoti, jonka eteläpuolelta kaartui tie Heikkilään. Tämän tie alkupäässä olivat Naarajärven ja Aatu Tourusen talot. Tienristeyksen eteläpuolelle jäi Heikkilän riihi. Heikkilässä oli vanha aitta, suuri punainen liiterirakennus, vanha hirsinen päärakennus ja uudisrakennus. Vanhasta polvesta Rauha Sipinen oli vielä sota-aikana elossa.

Carlsonien lisäksi Heikkilässä oli muutakin väkeä: Parantaiset, Rantasen Emppa, Linda sekä pojat Olavi ja Kalevi, Kalle Sohlman ja Hiekkasen Sakari. Sultta-Kalle oli erikoinen tyyppi. Hän makaili päivät pitkät, mutta teki öisin töitä. Sekä Kalle että Sakari hakkasivat enimmäkseen polttopuita eri taloihin. Heikkilään tuli myös siirtolaisia. Eiköhän Esko Nuora asunut siellä. Myöhemmin Heikkilän remontoituun uudisrakennukseen muuttivat Aimo ja Airi Rytsölä. Rytsölään syntyi pika pikaa neljä poikaa. Juha taisi olla vanhin. Minä en ymmärtänyt lapsiasioista oikein mitään. Kun kerran ihmettelin, miksi Rytsölän täti taas on niin lihava, Koskisen Erkki sanoi, että tämä taas oli syönyt kauraryynejä.

Heikkilästä etelään oli Elli Auran talo, jossa asuivat Otto ja Kaisa Tourunen sekä pojat Pentti ja Pekka. Pojat olivat olleet sotalapsina Ruotsissa samoin kuin Sexmanin Lenttukin. Sexmanin pieni mökki sijaitsi Lustigin takaisessa koivikossa. Sekä Kaisa Tourunen että Sexmanska kävivät meillä käännättämässä Ruotsista saamiaan kirjeitä. Sexman itse oli pelottavannäköinen, mustapartainen ukko. Kuului olleen merimies, eikä häntä paljon kotona näkynytkään. Elli Auran talossa asui myös Koppanan perhe. Raimo Koppana oli hyvin likinäköinen mutta innokas urheilija kuitenkin. Alueen jonkinlainen keskus oli Lustigin talo. Siinä asui kolme sukupolvea Lustigeja ynnä vaihteleva joukko kortteerimiehiä, autokuskeja ja muun muassa postiljooni Ranki. Perusasukkaita olivat Hilja Hämäläinen ja hänen tyttärensä Rakel ja Tyyne Lustig sekä Ida Hämäläinen ja tämän pojat Jorma Nieminen ja Heikki Hämäläinen. Jorman isä oli kaatunut sodassa. Hilja Hämäläinen oli kotiseutuihmisiä, joka oli nähnyt Piilolan talon loistoajat ja tehtaan perustamisen ja kertoi mielellään näistä ajoista.

Rakel ja Tyyne olivat toimeliaita kaupan ihmisiä. Rakel perusti Pukkimäelle oman liikkeen vastapäätä Flyktmanin kauppaa. Parhaimmillaan Pukkimäellä taisi olla aivan lähekkäin kuusikin kauppaa. Toinen Rakelin perustama liike oli Heljon talossa Piilolanniemessä. Rakel Lustigilla oli Elina-niminen tytär. Lustigin talon pihapiirissä tapahtui kaikenlaista jännittävää. Syksyn tapaus oli sianteurastus. Silloin tuli paikalle teurastaja Nike Sorri, joka taskuaseellaan kellisti possun. Puukolla hän avasi sian kurkun, josta veri valutettiin ämpäriin. Tyyne vispilöi veriastiaa ja muu porukka nosti sian kinteriin, joka oli pienen punaisen aitan ja liiterin välisessä solassa. Sika kaltattiin, paloiteltiin ja pantiin lihatiinuihin. Toimitusta oli seuraamassa ympäristön lapsilauma. Lustigin tytöt olivat innokkaita marjastajia. Meidän Aili lähti joskus heidän mukaansa Lehtomäkeen. Mutta varsinkin nopsajalkainen Tyyne oli niin kova menijä metsässä, etteivät rauhallisemmat poimijat pysyneet perässä.

Möhöstä ja minkkistä

Piilolan alue oli uskomattoman hieno leikkipaikka lapsille ja vähän vanhemmillekin. Virkailijatalot oli erotettu kahdella kiviaidalla pelloista. Ne aidat on nykyisin purettu. Suosittuja paikkoja oli puretun Piilolan talon raunioilla. Siellä oli jäljellä kivijalka, kivinen, holvattu kellari, suuren navetan kiskoilla varustettu ruokintasilta ja perunakuoppa. Muistan möyrineeni perunakuopan onkaloissa maan alla kaivamassa jonkinlaista kätköä. Jälkeenpäin ajatellen maan alla olisi voinut käydä huonostikin. Samoin kivikellari olisi voinut sortua.

Metsikössä oli silloin Mannilan käytössä ollut viljamakasiini ja Lustigin vieressä suuri Mannilan heinälato. Molempiin meillä pikkupojilla oli esteetön pääsy, piti vain tietää, mistä mentiin sisään. Heinäladon länsipään oven kohdalla, oikealla puolella oli lattiaan purettu reikä, josta sopi pujottautua heiniin. Heinien ja seinän väliin oli tehty käytävä, josta pääsi heinäkasojen päälle telmimään. Tuo ladonovi ja sen edusta oli keväisin meidän poikien teikkauspaikkana. Koskisen Korsto nyysi meidät isolla hantillaan seinäpelissä rutiköyhiksi.

Perustimme joskus 1946 salaseuran nimeltä KHS. Perustajajäseniä olivat Kuven Leif, Tourusen Pentti ja minä. Kokouksista pidettiin oikein pöytäkirjaa, joka sittemmin kulkeutui Pentin mukana Markkamäkeen. Vanhemmat yrittivät arvuutella, mitä kirjainlyhenne tarkoitti. Ehdotukset vaihtelivat Kiiskien Hiihtoseurasta Koko Haisevaan Sakkiin. Voin nyt paljastaa, että salaseuran nimi oli Kaikkea Harrastava Seura. Nimensä mukaisesti seura harrasti jalkapalloa, jääpalloa, yleisurheilua ja siinä erityisesti kuulapeliä, moukarinheittoa sekä korkeus- ja seiväshyppyä. Harrastettiin myös minkkistä, möhöstä, pum pum-sotaa, koronanpeluuta, kaninkasvatusta ja räksän pesillä käyntiä.

Jalkapalloa pelattiin eteläisen kiviaidan edustalla viettävällä tantereella. Meillä oli oikein sarja, johon osallistuivat KHS:n lisäksi vanha koulu, lastenkoti ja Heikkilä. Meidän joukkue, jota Rauhamaan Matti ja Tammisen Saku olivat käyneet neuvomassa, oli ylivoimainen. Virsusen pojat, jotka sodan jälkeen olivat asuneet Salakassa, olivat jo muuttaneet johonkin Rotkolaan. Siinä olisi ollut lyömätön joukkue.

Nykyisin käyn joka kesä useita kertoja toivioretkellä Piilolassa. Maisema on muuttunut ja kaikki tuntuu niin pieneltä. Tuttuja puita ja kiviä vielä kuitenkin on. Jo 60 vuotta sitten iso kuusi Piilolan takapihalla on kasvanut entisestään. Se on nyt ympärysmitaltaan metrin korkeudelta maasta mitattuna 246 cm. Ukkomansikoita ja muita harvinaisia kasveja kasvaa samassa paikassa kuin ennenkin. Piilolanniemessä ovat Äänekosken komeimmat tuomet.

Kivikellaria, viljamakasiinia ja Mannilan heinälatoa ei enää ole. Mutta muistoissa ovat vielä Piilolan äänet ja hajutkin. Ihmisellä on ihmeellinen ääni- ja hajumuisti. Tuntisin vielä Koskisen Jaken kimeän haukun tai Rytsölän Mörkö-koiran, Tourusen Nallen ja Weckmanin Jäntan äänet. Kiramon kolina, tehtaan pillin huudot ja pikkupässin ähellys ylämäessä ja rallattelu alamäessä ovat myös muistissa. Ja Kähärän Ailin huudot: Erkki ja Kirsti, syömään!

Lähteet

1. Mukaelma Erik Relenderin kirjoituksesta Pässinrata 2007/2008 lehdessä, sivut 22-27.