Miten teollistuminen vaikutti äänekoskelaisyhteiskuntaan (lyh.)

Maantieteellinen sijainti ja hallinnolliset suhteet

Erik Relander

Erik Relander 1937-2011

Samannimisestä koskesta nimensä saanut Äänekosken kylä sijaitsee vesistöisellä seudulla Viitasaaren ja Saarijärven reittien yhtymäkohdassa. Maastollisesti kylän kanta-alue on Keiteleen ja Kuhnamon välisellä kannaksella, jonka pari koskea katkaisee saareksi. Toinen tulevan Äänekosken seurakunnan ja kunnan pääkylistä, Paadentaipale, on Keiteleen eteläisimmän lahden, Suolahden rannalla.

Alueen maantieteellinen sijainti on sekä auttanut että haitannut paikkakunnan kehitystä. Vesireitit ja kosket ovat tarjonneet mahdollisuuksia uittoliikenteelle ja sahaustoiminnalle, mutta maanteitä paikkakunnalle on päästy rakentamaan vasta hyvin myöhään. Äänekoskella oli kyllä edellytyksiä tehdastoimintaan, sillä pienehköllä alueella oli kymmenkunta koskea, joista suurimmat Parantalankoski (putouskorkeus 14,8 m), Hietamankoski (7.7 m) ja Äänekoski (7.8 m) olivat vesivoimaltaan verrattain suuria.

Hallinnollisesti on Äänekoski kuulunut aluksi Rautalammin suurpitäjään ja vuodesta 1593 Laukaan kappeliseurakuntaan. Osa läntistä Äänekoskea siirrettiin v. 1628 perustettuun Saarijärven seurakuntaan. Tälläisenä säilyi seurakuntalaitos vuoteen 1907, jolloin perustettiin Äänekosken seurakunta, johon entisestä Laukaan seurakunnasta liittettiin Koiviston, Paadentaipaleen ja Äänekosken kylät ja Saarijärven seurakunnasta Honkolan, Järvenpään ja Parantalan kylät sekä osia Kangashäkin ja Kiimasjärven kylistä.

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen nojalla oli Laukaasta ja Saarijärvestä muodostettu itsenäiset kunnat melkein välittömästi. Äänekoskesta tuli itsenäinen kunta v. 1911. Kunnan rajat noudattavat Äänekosken seurakunnan rajoja. Äänekosken naapuriseurakunnista olivat Uurainen, Konginkangas ja Sumiainen ennättäneet itsenäistyä jo aikaisemmin.

Asutus ja väestö

Tulevan Äänekosken seurakunnan ja kunnan alueella, pinta-alaltaan 369 km2, oli asutus 1800-luvun puolella jakautunut verrattain tasaisesti alueen eri osien kesken. Asutuksen ytimen muodosti n. 40 taloa, joista suurimmat olivat keskimäärin ¼ manttaalin kokoisia. Taloilla oli yleensä 2-8 torppaa. Mäkitupalaisten ja itsellisten asumuksia oli luonnollisesti eniten. Edellä mainituista n. 40 talosta useimmat olivat Honkolan, Koiviston ja L-Äänekosken kylässä. Muissa kylissä oli yleensä yksi tai kaksi kantataloa.

Laukaan Äänekoski ja Suolahden puoleinen Paadentaipale alkoivat 1880-luvulla hieman erottua ympäristöstä poikkeaviksi asutuskeskuksiksi, edellinen saha- ja myllytoimintansa ansiosta, jälkimmäinen lähinnä Keiteleen laivaliikenteen vuoksi. Äänekoskella oli asutus keskittynyt kosken partaalle. Epävirallisten muistiinpanojen mukaan oli 1880-luvun alussa alueella, joka käsitti koski keskipisteenä noin kilometrin säteellä piirretyn ympyrän, kaksikymmentäkolme asumusta, kaksi myllyä ja yksi saha. Näistä asunnoista seitsemäntoista oli kosken ja Kuhnamon välissä ja kuusi kosken itärannalla.

Kahdeksan taloa rakennusryhmineen erottui selvästi muista: Piilola, Heikkilä, Eerola ja Topia kosken länsipuolella sekä Sarvela, Mannila, Autio ja Metsälä itäpuolella. Häränvirran itäpuolella oli Mörtin, kyläkunnan räätälin, pieni mökki ja Hiskinmäellä asui mylläri Siittala, joka oli hollikunnan myllyn käyttäjä. Muut pienet asumukset olivat kosken ja Kuhnamon välillä. Niistä oli kauimpana, hieman toisista erillään, Mustanniemen mökki. Häränvirralta koskelle päin tultaessa olivat ensinnä Polsan ja Väisäsen mökit, sitten uittoyhdistyksen suurikokoinen Niskapytinki ja edelleen Rantasen ja värjäri Kauppisen mökit. Nykyisen tehtaan konttorin vaiheilla oli Hautalan torppa ja Rahkosen mökki. Suunnilleen vanhan voimalaitoksen kohdalla oli toinen mylly, jonka hoitajan asunto oli tukkikanavan ja kosken välissä. Kosken alapuolella oli pieni Niialan mökki ja nykyisen Viiskulman tienoilla Viuhkalan rakennus. Kalle Piilosen saha oli Kuhnamon rannassa. Sahan vierellä olivat sahanhoitajan ja konttoristin asunnot. Tähän asutusalueeseen kuuluviksi voitaisiin myös mainita Kuhnamon takana sijainneet Tiensuu ja Salakka.

Äänekosken väestön käsittelyn yhteydessä on syytä tutustua Keski-Suomen väestöoloihin yleensä. Väestönkasvu oli jatkunut tasaisesti suuren syntyvyyden ansiosta. Muuttoliike etelään oli joka tapauksessa jo alkanut 1870-luvulla. Päijänteen latvavesien varrella olevat Rautalampi, Saarijärvi, Karstula ja Viitasaari liittyivät läheisesti ns. Etelä-Päijänteen muuttoalueeseen. Tältä alueelta oli Helsinkiin muutto erityisen vilkasta. Väestönpainetta Keski-Suomessakin alkoi ilmetä. Äänekoskella oli väkiluku vuosina 1880-1890 noussut 3000:sta 3500:aan. Muuttoliike oli vienyt ihmisiä Etelä-Suomeen, mutta uittotyöt tarjosivat täällä kuitenkin paremmat työmahdollisuudet kuin aivan syrjäseuduilla. Ihmiset pysyttelivät paikallaan.

Miten väestö sai toimeentulonsa

Äänekoski kuten koko pohjoinen Keski-Suomi olivat 1800-luvun loppupuolelle asti puhtaasti maanviljelysseutua. Maaperä ei kuitenkaan ollut erityisen hedelmällistä. Parhaat viljelysalueet olivat Honkolan ja Kiimasjärven kylissä. Omavaraistalous kukoisti ja maataloustuotteiden lisäksi saatiin kalaisista vesistä tervetullut ravinnonlisä. Kalalla olikin ruokataloudessa suuri merkitys. Se oli pääsärvin, jonka varassa elettiin monessa talossa koko talvi. Tuottavinta kalastus oli niille, joilla oli varaa pitää nuottaa. Muikkuja ja lohta riitti joskus Jyväskylään ja Tampereelle myytäväksikin. Maanviljelys ja karjanhoito olivat alkeellisella tasolla. Talojen viljelty ala oli useinkin hämmästyttävän pieni. Seudulla elettiin yleisesti vielä kaskiviljelyn aikaa. Edistyneimmillä tiloilla sentään kokeiltiin peltoviljelyyn liittyviä maanparannusmenetelmiä. Rantaniityt tuottivat karjalle niukkoja heinäsatoja.

Suurimmissa taloissa oli oman väen lisäksi vakituisesti kaksi renkiä ja kaksi piikaa. Rengin vuosipalkka oli 110-120 markkaa ja piian 40-50 markkaa. Talon puolesta he saivat lisäksi vaatteita ja jalkineita. Taloissa asuva irtolaisväki osallistui vuokransa edestä talon töihin. Torpparit, joita muuten Äänekosken seudulla ei ollut paljon, tekivät taloihin päivätöitä. Oli tehtävä ainakin heinä-, leikkuu- ja halkoviikko. Kiireisimpinä työaikoina täytyi taloihin ottaa tilapäisiä päiväpalkkalaisia.

Päinvastoin kuin maanviljelyksen osalta riitti karjatalouden tuotteita suurimmista taloista myytäväksikin. Yleensä taloissa oli kymmenkunta lehmää, mainitaanpa Piilolan talossa 1880-luvulla olleen lehmiä yli viidenkymmenen. Piilolan ja Pohjan taloissa oli meijerit, joihin ympäristön taloista kerättiin voita edelleen ulkomaille vietäväksi. Joistakin taloista kävivät voin ostamassa Valkjärven ja Muolaan miehet sanoen myyvänsä sen edelleen Pietariin. Jonkin verran lienee kauppaa käyty myös Vaasan ja Kokkolan suunnalla. Äänekosken Koivisto oli näet vanhan Kuopion ja Vaasan välisen tien varrella ja sitä paitsi etelästä tulevan ns. vanhan Laukaan tien päätepiste.

Äänekosken kylässä oli 1880-luvun lopussa kaksi kauppapuotia, mutta puutteellisten liikenneyhteyksien takia kauppatavaroiden hankinta tuotti suuria vaikeuksia. Paikkakunnan ensimmäinen kauppias V. Sipinen kävi pari kertaa vuodessa Pietarissa ostamassa tavaroita, jotka loppujen lopuksi selkähevosella ja venekyydillä toimitettiin perille. Edullisen sijaintinsa ansiosta Äänekoskesta tuli metsäkauppojen ja uittojen alkaessa tavallista vilkkaampi liikepaikka. Vuonna 1880 perusti maanviljelijä Kalle Piilonen Kuhnamon rantaan höyrysahan. Piilonen oli yritteliäs ja älykäs kansanmies, jolla oli synnynnäistä liikemiehenkykyä. Hän toimi vuodesta 1878 Ääneskoskella lauttausyhtiön piirimiehenä, mutta osteli samalla omaan laskuunsa metsiä ja maatiloja. Jo Vuodelta 1871 on tietoja Kalle Piilosen lauttaustoiminnasta. Laukaan ja Sumiaisten pitäjien kihlakunnanoikeuden pöytäkirja seuraavalta vuodelta kertoo kuinka:

"Talollinen Erik Gustaf Finni Laukaan pitäjän Petruman kylästä vaati korvausta Äänekosken kylässä olevalta Karl Piilolalta Harhalan virrassa sattuneista lauttausvahingoista".

Pöytäkirjan liitteen mukaan näyttää Piilonen uittaneen kesällä 1871 kyseisestä virrasta yhteensä neljä tukkilauttaa. Samasta pöytäkirjasta ilmenee, että myös Lauri Nääsilä Äänekosken Honkolasta ja Taavetti Sipinen Äänekosken kylästä ovat uittaneet puutavaraa mainittuna kesänä.

Vuonna 1875 Piilonen hankki Keitele-nimisen laivan ja harjoitti sillä tukkien rahtausta ja henkilöliikennettä Konginkankaan, Sumiaisten ja Äänekosken vesillä. Kaiken kaikkiaan Piilonen, joka oli myös valtiopäivämies, omisti lähiseudun pitäjissä 26 maatilaa pinta-alaltaan lähes 15000 hehtaaria. Piilosen saha oli sulien vetten aikana käynnissä yötä päivää. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa, kummassakin löysissä oli kymmenen miestä. Talvisin nämä miehet olivat tukkitöissä kaatamassa yhtiöiden tai Piilosen puita. Kosken molemmilla rannoilla olevat hollikunnan myllyt antoivat työtä kahdelle myllärille. Näissä myllyissä kävi jauhattajia Saarijärveltä ja Sumiaisista asti. Mämmenkoskella oli lisäksi edellisiä hiukan suurempi mylly. Kaiken kaikkiaan väestö sai pääasiallisen elantonsa maataloudesta. Työvoiman tarve sahatöihin, uittoihin tai laivoihin oli niin pieni, ettei voida puhua väestön elinkeinorakenteen muutoksista.

Äänekosken kyläkuva

Syrjäseudunleima oli Äänekoskella varsinkin talvisin silmiinpistävä. Vain markkinamiehet saattoivat tuoda tuulahduksen kylän ulkopuolelta. Paikkakuntalaiset ovat kertoneet, että joskus saattoi kaksikin sataa hevosta markkinamatkallaan poiketa Mämmen talon kestikievarissa. Keväisin ja kesäisin antoivat ruukkilaiset tukkilauttoineen paikkakunnalle väriä. Kosken luikulla oli toistakymmentä miestä lajittelemassa eri yhtiöiden puita. Piilolan talossa kävi silloin tällöin kesävieraita, sillä isäntä itsehän kävi säännöllisesti Helsingissä valtiopäivämatkoillaan.

Sosiaalinen asteikko oli yksinkertainen: kahtiajako talolliset ja mökkiläiset oli leimaa antava. Muutamat henkilöt, Ukko Piilonen, Heikkilän isäntä tai Eerolainen, johtivat yhteisiä asioita. Toisaalta kylän räätäliä ja puuseppää pidettiin ammattitaitonsa vuoksi arvossa. Talosta taloon kulkeva räätäli Mörtti, joka oli oikealta nimeltään Mörk, oli ainaisissa leikkipuheissaan jonkinlainen paikkakunnan vapaa-ajattelija. Pohjanmaalta muuttanut nikkari Jukka Polsa oli taas toista maata. Hän oli uskovainen mies, joka piti lapsille pyhäkoulua. Kylän ensimmäiset kauppiaat olivat samalla maanviljelijöitä, joten erikoistumista ei tällä alalla ollut vielä tapahtunut

Metsäkaupat, tukinuitto ja sahaustoiminta loivat uuden sosiaalisen ryhmän. Metsänostajien ja ruukin herrain keskuudessa raha näytti liikkuvan, joten kansan heitä kohtaan osoittama huomio oli luonnollista. Kansakoulun perustamisen jälkeen oli opettaja eräänlainen keskushenkilö, varsinkin kun hän oli myös hyvä saarnamies. Henkinen elämä oli vielä 1870-luvulla hyvin hiljaista. Kylässä ei ollut minkäänlaista seuraa tai yhdistystä. Läheskään kaikki nuoristakaan ihmisistä eivät osanneet lukea, joten Laukaan rovasti Indrén sai tähän tästä uhkavaatimuksin pyydellä lukutaidottomia rippikouluun. Monet äänekoskelaiset pitivät kuitenkin lapsiaan Laukaan kirkonkylän kansakoulussa. Vuonna 1879 Kalle Piilonen perusti paikkakunnalle yksityisen kansakoulun. Monivaiheisen kouluriidan jälkeen siirrettiin toinen Laukaan kunnan ylläpitämistä kouluista Äänekoskelle, jossa uuden koulun vihkiäiset vietettiin syksyllä 1885. Koulutalo oli saatu rakennetuksi osaksi kunnan varoilla, osaksi kyläkuntalaisten omin avuin. Koulun perustamisen aikoihin Äänekoskelle saatiin myös lainakirjasto.

Huvielämä Äänekoskella ei poikennut maaseudun tavoista. Joskus järjestettiin Hautalassa tanssinkihaukset, joiden pääsymaksu kymmenen penniä meni taloon ja viulunsoittajalle. Sen ajan muodin mukaisesti tanssittiin pitkinsiltasta, kättelykahdeksaista ja katrillia. Välistä pitivät ruukkilaiset omassa Niskapytingissään tanssit. Juhannuksena vei uittoyhtiö kahdella laivalla väkeä Keiteleen saareen juhannusjuhliin, joissa myös tanssittiin. Nuoriso huvitteli myös erilaisin kilpailuin. Koetettiin voimia väkikartun tai sormikoukun vedossa. Joskus lyötiin ulkona kiekkoa tai kilpailtiin väkikiven nostossa. Pahantapainen elämä ei ollut erityisen yleistä, vaikka oikeusjutuista päätellen joku silloin tällöin syyllistyikin viinankeittoon.

Hammarénit ja Äänekoski Aktiebolag

Samat vuodet, jotka olivat tuoneet Jyväskylään rautatien, muuttivat oleellisesti myös Äänekosken kyläkuvaa. Osittain sattumalta olivat kyröskoskelaiset teollisuusmiehet kauppaneuvos L.J. Hammarén, insinööri J.E. Hammarén ja prokuristi Edvin Hammarén kesällä 1895 tutustuneet paikkakuntaan, joka näytti hyvin soveltuvan tehtaan sijoituspaikaksi. Seuraavana vuonna perustettiin virallisesti Äänekoski Aktiebolag -niminen osakeyhtiö, jonka osakepääomaksi sovittiin 300,000 mk. Yhtiön johdossa olivat edellä mainitut Hammarénit, joista kauppaneuvos L.J. Hammarén toimi samanaikaisesti Kyröskosken tehtaiden, Hammarén & Co pääjohtajana. Äänekoski Aktiebolag oli tavallaan Kyröskosken sisaryhtiön asemassa.

Osakekanta oli aluksi vain Hammarénien hallussa, mutta myöhemmin siitä siirtyi osa Oskar Sumeliukselle ja edelleen tämän perijöille. Osakepääomaa on tehdasta laajennettaessa moneen kertaan korotettu. Sisaryhtiöiden toiminta oli varsin läheistä, yhtiökokoukset pidettiin samana päivänä ja samassa paikassa. Äänekosken tehtaan rakennusvaiheessa auttoi Kyröskoski koneiden ja tarvikkeiden toimittamisessa esimerkiksi vuonna 1899 yli 16,000 markan arvosta. Samana vuonna yhtiöt näyttävät myös lainanneen rahaa toisiltaan. Tällainen yhteistoiminta kävi hyvin päinsä, koska yhtiöillä oli yhteinen pääkonttori Tampereella.

Rakennustoiminnan aloittaminen oli hankalaa. Rakennusaineita täytyi tuoda Jyväskylästä hevoskyydillä. Jyväskylässä oli yhtiöllä oma yhdysmiehensä, joka otti vastaan etelästä saapuneet lähetykset ja järjesti kuljetukset edelleen Äänekoskelle. Erään silminnäkijän muistissa on säilynyt kuva ensimmäisen kuljetuksen saapumisesta Äänekoskelle. Näin kertoo silloin Kalle Piilosen palveluksessa ollut Hilja Hämäläinen:

"Eräänä talvi-iltana v. 1897 ilmestyi Kuhnamon jäälle parinkymmenen hevosen joukko, joka hitaasti eteni tervasoihtujen valossa. Voi sitä riemua, mikä perille tultua syntyi niin ajomiesten kuin paikkakuntalaistenkin keskuudessa."

Tämä oli viimeisiä häivähdyksiä romanttisten mutta raskaitten hevosrattaiden päiviltä.

Sekatyövoimaa oli tai saatiin paikkakunnalle riittävästi, mutta ammattimiehistä oli puutetta. Insinööri Hammarén, joka oli tehtaan isännöitsijä vuoteen 1905, sai kuitenkin Kyröskoskelta ja muilta Etelä-Suomen tehtailta värvätyksi muurareita, asentajia ja työnjohtajia Äänekoskelle.

Paitsi sahan rakentamiseen, suunnattiin työt nyt puuhiomoa ja myöhempää paperitehdasta varten tarvittavaan kanavaan. Keiteleen veden korkeuden nostamiseksi oli padottava kahdeksan kilometriä pohjoisempana olevan Mämmenkosken kaksi uomaa. Rakennustöissä koetuista vastoinkäymisistä huolimatta puuhiomo aloitti toimintansa kevättalvella 1899. Tehdas tuotti puumassaa ja puupahvia. Tuotanto-osastojen rakentamisen rinnalla oli yhtiöllä muutakin toimintaa. Suolahteen v. 1898 valmistuneen rautatien jatkoksi Äänekoski Aktiebolag sai luvan rakentaa kapearaiteisen rautatien Suolahden asemalta Äänekosken tehtaalle. Tätä varten yhtiölle myönnettiin 110,000 mk:n suuruinen valtionlaina. Rata valmistui v. 1900 ja sitä käytettiin lähinnä Äänekosken tehtaiden tavarakuljetukseen. Henkilöliikenteenkin kannalta rata merkitsi suurta edistystä, koska aikaisemmin Suolahteen oli päästy vain laivalla. Kapeita pistoraiteita oli rakennettava myös itse kylään, kiramoilta tehtaalle ja sahalle.

Oman kappaleensa ansaitsee Äänekosken tehtaiden metsätoiminta. Yhtiö teki säännöllisesti heti perustamisesta lähtien suuria metsäkontrahteja pohjoisen Keski-Suomen suurissa metsäpitäjissä. Yhtiö näyttää kiinnittäneen paljon huomiota metsäosaston organisointiin, sillä v. 1905 on julkaistu painettuna Ohjesääntö Äänekosken Osakeyhtiön ulkoliikettä varten. Äänekoski Aktiebolagin perustamisen jälkeisinä vuosina koskialueiden ja ympäristön maa-alueiden ostot ja vuokraukset tuottivat yhtiön johdolle paljon vaikeuksia. Ostettujen alueiden lainhuudatukset ym. toimenpiteet oikeudessa veivät aikaa, eikä riidoiltakaan täysin vältytty.

Vakiintuneen toiminnan vuodet

Äänekoski Aktiebolagin yhtiömuoto, perheyhtiö, merkitsi sitä, että vastuu ja johto olivat samoissa käsissä, joten voitiin tehdä rohkeita suunnitelmia ja myös toteuttaa ne. Alkuperäisten rakennussuunnitelmien mukaisesti paperitehtaan rakentaminen alkoi v. 1904 ja kaksi vuotta myöhemmin valmistui verraten uudenaikainen tehdas. Uuden Pusey & Jones -merkkisen paperikoneen työleveys oli 3.12 m. Kone tuotti 8000 tonnia käärepaperia vuodessa. Paperitehtaan yhteydessä toimi kartonkikone, jonka vuosituotanto oli 3000 tonnia. Vanhan puuhiomon tuotanto voitiin nyt käyttää yksinomaan oman tehtaan tarvetta varten. Vuonna 1918 siirryttiin käärepaperin valmistuksesta sanomalehtipaperin valmistukseen, mikä oli mahdollista pienin teknillisin muutoksin. Paperikone rakennettiin uudelleen v. 1927, jonka jälkeen vuosituotanto nousi 12000 tonniin.

Paperitehtaan yhteydessä oli yhtiöllä oma korjauspajansa, jonka työntekijämäärä oli melko suuri verrattuna varsinaisten tuotanto-osastojen, paperitehtaan ja sahan työntekijöiden lukumäärään. Vanha saha paloi v. 1905. Tämä hidasti paperitehtaan rakennustöitä ja merkitsi tuntuvaa taloudellista iskua tehtaan omistajille. Uuden sahan rakennustyöt aloitettiin kuitenkin välittömästi, tällä kertaa uudelle paikalle, kosken ja tehtaan alapuolelle. Sahan uusi sijainti oli aikaisempaa edullisempi, koska nyt voitiin uittaa myös Saarijärven reittiä tuleva puutavara suoraan sahan rantaan. Uuden sahan kapasiteetti oli n. 5000 standardia vuodessa, mutta normaalisti saha kävi vain yhdessä vuorossa. Suuri osa sen tuotannosta käytettiin yhtiön omiin rakennustöihin ja lähiseudun tarpeisiin. Sahan lisäksi oli yhtiöllä vielä rakennuspuusepäntehdas, joka valmisti pääasiassa ovia ja ikkunoita omaa tarvetta varten.

Aina vuoteen 1926 asti tehtaat saivat käyttövoimansa kokonaan koskesta. Vanhat vesiturbiinit kehittivät n. 3000 hv. Höyryvoima-aseman rakentamiseen ja samalla koko paperitehtaan sähköistämiseen ryhdyttiin v. 1925 ja seuraavana vuonna nämä työt saatiin suoritetuksi loppuun. Uusi voima-asema kehitti yhteensä 7500 hv.

Raaka-aineensa Äänekosken tehtaat saivat pääasiassa Viitasaaren ja Saarijärven reittien varsilta. Osa puutavarasta saatiin yhtiön omilta metsätiloilta, jotka v. 1920 suoritetun metsänlaskennan mukaan käsittivät 32,000 ha 15:sta eri pitäjässä. Keskimääräinen kulutus vuodessa 1920-luvulla oli 60,000 m3 polttopuuta. Tarvittavat 500 tonnia kemikaalioita yhtiö osti Kotkasta ja Helsingistä.

Tarkastelemalla tuotantolukujen ja työntekijämäärien kehittymistä saadaan yleiskuva Äänekoski Aktiebolagin kasvamisesta. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet olivat Suomen puunjalostusteollisuudelle suurta nousun aikaa. Elintason noustessa myös paperin kulutus kasvoi. Kaikkialla Suomessa laajennettiin teollisuutta innokkaasti. Teollisuudenharjoittajat olivat optimistisia, niin myös Äänekoskella.

Puunjalostusteollisuus on hyvin suhdanneherkkää. Tarkasteltaessa Äänekosken tehtaiden tuotantolukuja huomataan yleisten suhdanteiden heijastumia. Suhdannehan määrää hinnan ja hinta tuotannon. Toisaalta tilastovaihteluilla on satunnaisia ja paikallisia syitä kuten lakot, tulipalot, peruskorjaukset ym.

Tuotantomäärät 1901-1903

Kartonki- ja paperitehtaan tuotannon kehittyminen vuosina 1901-1930. Tilasto on laadittu Äänekoski AB:n tuotantoraporttien mukaan.

Vuosi Kartonki [tn] Paperi [tn] Vuosi Kartonki [tn] Paperi [tn]
1901 2780 0 1916 1110 7815
1902 2541 0 1917 69 6415
1903 2957 0 1918 1335 4176
1904 2853 0 1919 2471 3727
1905 2840 0 1920 2854 5761
1906 1088 322 1921 2024 5333
1907 2396 3959 1922 2984 6779
1908 2595 4404 1923 2969 7349
1909 2598 3857 1924 2995 7327
1910 3043 5972 1925 3152 8197
1911 2654 6161 1926 2573 8343
1912 3079 7399 1927 3067 8293
1913 3223 7833 1928 3220 11343
1914 2481 5854 1929 3257 11961
1915 1992 7646 1930 3046 12133

Tarkkoja tietoja tuotannosta ennen vuotta 1901 ei ole. Kartongin tuotanto on koko tarkastelukauden ajan pysynyt suunnilleen samansuuruisena. Vuonna 1906 kartonkitehdas seisoi 7 kuukautta paperitehtaan rakentamisen vuoksi. Maailmansotien aikana tuotanto välillä keskeytettiin heikon menekin vuoksi. Paperituotanto on tasaisesti kasvanut, vuosien 1908-09 vaihteessa paperitehdas seisoi 2 kuukautta lakon takia. Siirtyminen sanomalehtipaperin valmistukseen v. 1918 merkitsi pientä tuotannon laskua. Käärepaperi ei kuitenkaan mennyt enää kaupaksi Venäjän markkinoiden sulkeuduttua.

Työntekijämäärät 1901-1924

Äänekosken tehtaiden työntekijöiden lukumäärästä on vaikea saada täsmällistä kuvaa. Tähän on syynä osaksi se, että rajan vetäminen vakinaisen ja tilapäisen työvoiman välillä on epäpääräistä. Tehtaan arkistossa on katkeamaton sarja vuosiraportteja työntekijäin määrästä vuosilta 1901-1924. Raportteja on ilmeisesti tehty v.1925 lakkautetun Teollisuushallituksen teollisuustilastoa varten, ja niissä on kysymys vakinaisista työntekijöistä. Laskettaessa työntekijämääriä työpaikkakohtaisten tilastojen mukaan käy ilmi, että tilapäinen työvoima mukaan luettuna työntekijämäärä huomattavasti ylittää vuosiraporttien numerot. Edelleen huomataan, että varsinkin rakennusaikoina lyhyet työsuhteet olivat hyvin yleisiä. Esimerkiksi v. 1906, jolloin rakennettiin sekä paperitehdasta että uutta sahaa, oli tehtaan töissä toimihenkilökunta mukaan luettuna (ei koske metsätöitä Äänekosken ulkopuolella) kaikkiaan 1526 työntekijää. Näistä työntekijöistä oli koko vuoden työssä 540. Tämäkin luku kuitenkin ylittää samana vuonna vakinaisiksi työntekijöiksi ilmoitettujen määrän 439.

Äänekosken tehtaan työntekijämäärien kehittyminen vuosina 1901-1924. Tilasto on laadittu Äänekoski AB:n työntekijäraporttien ja tililistojen mukaan.

Vuosi LKM Vuosi LKM Vuosi LKM
1901 216 1909 359 1917 365
1902 240 1910 405 1918 348
1903 252 1911 410 1919 390
1904 335 1912 425 1920 448
1905 412 1913 432 1921 466
1906 439 1914 421 1922 482
1907 360 1915 400 1923 515
1908 342 1916 384 1924 520

Äänekosken kokonaisväkiluvun kehitys

Suurehkon tehdaslaitoksen perustaminen Äänekoskelle ei voinut olla vaikuttamatta kohottavasti Äänekosken väkilukuun. Toisaalta lisääntynyt sahaustoiminta ja pienteollisuus Suolahdessa vetivät väestöä tähän osaan aluetta. Väkiluvun kehityshän riippuu kahdesta tekijästä: ns luonnollisesta väestönlisäyksestä eli syntyneiden ja kuolleiden erosta sekä muuttovoitosta tai -tappiosta. Äänekoskella on väkiluvun nopea kasvu perustunut ratkaisevasti muuttovoittoon.

Väkiluku ei kasvanut 1890-luvun alkupuolella. Kun tulevan Äänekosken seurakunnan alueella v. 1890 oli 3503 asukasta, oli vastaava luku v. 1896 Vain 3620. Vuoden 1899 väkiluku 4017 tuntuu suhteellisen pieneltä, kun ottaa huomioon, että Äänekosken puuhiomo ja saha jo tällöin olivat toiminnassa ja Suolahden rata valmistunut. Asukasluvun nousu jatkui kuitenkin nopeasti. Suurin suhteellinen nousu seuraavana kymmenvuotiskautena tapahtui v. 1901. Väkiluku nousi tällöin 5,1 %. Sen jälkeen kehitys jatkui tasaisesti, jopa pvsähtyikin v. 1904-06. Tätä ei odottaisi, sillä samaan aikaan olivat paperitehtaan rakennustyöt käynnissä. Ilmeisesti henkikirjoista saatu väkiluku kuvastaa paikkakunnan työtilaisuuksia aina pari vuotta myöhemmin. Sitä paitsi suuri osa rakennustöissä käyvää väestöä ei asettunut asumaan Äänekoskelle pysyvästi, vaan töiden päätyttyä muutti pois.

Äänekosken seurakunnan väestömäärä 1890-1932

Viidentuhannen asukkaan raja sivuutettiin vuonna 1908 ja kauden päättyessä v.1910 oli Äänekoskella 5395 asukasta. Siirtymävaiheessa 1910 eivät SVT:n väestötilastosta ja henkikirjoista saadut numerot poikkea toisistaan oleellisesti.

Vuosi LKM Vuosi LKM Vuosi LKM
1890 3503 1909 5309 1921 6635
1896 3620 1910 5395 1922 6705
1899 4017 1911 5484 1923 6967
1900 4180 1912 5745 1924 7410
1901 4395 1913 5898 1925 7640
1902 4557 1914 6123 1926 7767
1903 4619 1915 6178 1927 7948
1904 4755 1916 6201 1928 8198
1905 4810 1917 6324 1929 8406
1906 4899 1918 6283 1930 8597
1907 4991 1919 6298 1931 9025
1908 5126 1920 6495 1932 9089

1910-luvulla ei väestönkasvu määrällisestikään ylittänyt edellistä vuosikymmentä, mikä johtui siitä, ettei tehdasta tänä aikana juuri laajennettu. Maailmansodan vuodet pysäyttivät väestönkasvun kokonaan. Vuonna 1920 oli Äänekoskella kaikkiaan 6495 asukasta. Vuodet 1921-32 olivat sitten nopean kasvun aikaa. Kymmenvuotiskauden päättyessä Äänekoskella oli 8597 asukasta ja kunnan jakamisen aikaan v. 1932 9089 asukasta. Kaiken kaikkiaan väkiluku oli kaksinkertaistunut v. 1902-32. Väestönkasvu oli kokonaan tullut tehdasseutujen Äänekosken kirkonkylän ja Suolahden osalle.

Mistä Äänekoskelle on muutettu

Äänekosken vetovoima tuntui voimakkaimpana aivan sen lähiympäristössä. Tehtaan rakentamisessa tarvittiin työväkeä ja sitä muutti etenkin Saarijärveltä, Laukaasta, Sumiaisista, Konginkankaalta ja Viitasaarelta. Kun Suolahden rataa rakennettiin samoihin aikoihin, liikkui seudulla kauempaakin tulleita, joista osa sitten aivan kuin sattumalta löysi työpaikan Äänekosken tehtailta.

Äänekosken tehtaan arkistossa on hajatietoja työtä hakemassa käyneiden kotipaikasta aivan tehtaan alkuajoilta. Työnhakija on esittänyt jonkun kotikuntansa viranomaisen antaman todistuksen asianomaisen esteettömyydestä lähteä työhön kotikuntansa ulkopuolelle. Näiden todistusten mukaan tuli Äänekoski AB:n palvelukseen v.1897-1898 mm. 113 saarijärveläistä, 35 laukaalaista ja 31 viitasaarelaista. Huomiota herättää Savosta tulleiden korkeahko lukumäärä. Joukossa oli nimittäin 18 Rautalammilta, 17 Vesannolta ja 12 Karttulasta muuttanutta. Savolaiset näyttävät yleensä lähteneen rautatietyömaille ja ratatöiden päätyttyä pyrkineensä sitten Äänekoskelle.

Ennen vuotta 1910 on vaikea saada tilastollisesti pätevää kuvaa Äänekoskelle muuttaneista, koska Laukaan ja Saarijärven seurakuntien muuttokirjoissa ei ole tästä tarkkoja tietoja. Suuren osan paikkakunnalle muuttaneista muodostavat juuri Laukaasta ja Saarijärveltä tulleet. Tämänlaatuinen muuttohan on kuntien sisäistä muuttoliikettä. Laukaasta on väkeä oletettavasti siirtynyt etupäässä Suolahteen, Saarijärveltä taas Äänekoskelle. Äänekoskelle alkuaikoina muuttaneista muodostavat osan kauempaa tulleet. Näihin kuului tehtaan virkaijoita ja ammattitaitoista työväkeä. Muurareita, asentajia ja paperimestareita on tullut Kyröskoskelta, Kuusankoskelta, Voikkaalta, Simpeleeltä, Kotkasta, Tampereelta, Mäntästä, Vilppulasta ym. Kauempaa tulleet ovat kuitenkin vain pieni osa muuttaneiden koko määrästä.

Vuosina 1911-1932 muuttoliike jatkui vilkkaana joskin epätasaisena. Suuri osa Äänekoskelle tulleista oli edelleen ympäristökunnista. Kuitenkin lähiseudun muuttoliikkeen osuus vähitellen pieneni. Vuosina 1911-20 oli Keski-Suomesta muuttaneita kaikkiaan 53,4% ja suurin osa Savostakin tulleista oli varsin läheltä. Vuosina 1921-32 oli Keski-Suomesta muuttaneita 41,6%. Muu joukko taas oli sangen kirjavaa. Kun tarkastellaan Äänekoskelle muuttaneita koko maan muuttoliikkeen valossa, voidaan todeta, että Keski-Suomen ja Savon maaseudun suhteellinen liikaväestö löysi sieltä yhden pakotien parempiin elinehtoihin.

Ei Äänekoski läheskään aina päätepiste ollut. Monet muuttivat etelämmäksi, Jyväskylään, Tampereelle ja Helsinkiin. Tämä oli hyvin tavallinen keskisuomalaisten muuttoreitti. Joka tapauksessa Äänekoskelta poispäin suuntautuva muutto jäi sisäänmuuttoa pienemmäksi. Rakennustöiden aikana vaihtuminen oli suuri, mutta myöhemmin Äänekosken työväestölle on ollut ominaista paikallaan pysyminen. Tehtaan nykyisessä työväestössä on paljon sellaisia, jotka kolmannessa polvessa ovat saman tehtaan palveluksessa. Amerikan siirtolaisuus alkoi tuntua voimakkaammin vuoden 1908 jälkeen. Sysäyksen antoi v. 1908-09 tapahtunut työtaistelu, joka päättyi työläisten tappioon. Huippunsa siirtolaisuus saavutti v. 1910, jolloin 40 äänekoskelaista lähti Amerikkaan.

Muuttaneiden sosiaalinen asema

Äänekoskelle muuttaneiden yhteiskunnallinen asema lähtöseudulla eli heikko. Jo edellä mainituista v. 1897-98 Äänekoski AB:n palvelukseen tulleista henkilöistä ei löydy lampuodin poikaa sosiaalisesti korkeammalla olevaa. Seuraavassa Äänekoski AB:n palvelukseen v. 1897-98 tulleiden ammatti tai sosiaalinen asema:

Ammatti tai asema Muuttaneita LKM
Renkejä 15
Itsellisiä, loisia, kestejä, löysiä tai irtolaisia 164
Mäkitupalaisia 46
Torppareita 62
Työmiehiä 24
Muita 11

Ylivoimaisesti suurin osa oli tilatonta maalaisväestöä. Vain harvat, jotka nekin olivat poikkeuksetta kauempaa muuttaneita, mainitaan työmiehiksi. Mutta pian, niin pian ettei henkikirjoittajakaan pysynyt ajan tasalla, itsellisistä ym. tuli tehtaan työmiehiä. Sopeutumisvaikeuksia ei ollut, tehdasympäristö säilytti kaikesta huolimatta maalaismaisen leimansa.

Kun lähiseudun muuttoliikkeen osuus myöhemmin tasaisesti pieneni, oli se osoitus muuttaneiden yhteiskunnallisen aseman noususta, Lähiseudulta muuttaneet olivat edelleenkin maalaisyhteiskunnan alimpiin kerroksiin kuuluvia. Mutta kehittyvä Äänekoski otti vastaan myös kaupan ja käsityön alalle sekä virkamiehiksi tai muun itsenäisen toimen haltijoiksi tulevia.

Tehtaan luoma sosiaalinen asteikko

Edellä on jo ollut puhetta jaosta tehtaalaisiin ja ei-tehtaalaisiin. Tehtaalaiset muodostivat oman kiinnostavan ryhmänsä, joka edelleen jakaantui alaryhmiin. Tehtaan johto ja virkailijakunta oli suureksi osaksi ruotsinkielistä, mikä sekin oli omiaan erottamaan heidät tehtaan työmiehistä. Tehtaan perustajat insinööri J.E. Hammarén ja johtaja Edvin Hammarén olivat Äänekosken keskeiset hahmot. Edellinen toimi myös kunnallisissa luottamustehtävissä ollen mm. kunnanvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja. 1920-luvulla laskettiin tehtaan kermaan kuuluvaksi lisäksi toimitusjohtaja Bruno Ungern, ostopäällikkö luutnantti Tönne von Christierson, konttoripäällikkö Ferd. Michelsson, metsänhoitaja Bruno Alanco, sahanhoitaja J.B. Lund, insinööri F. Olander ja insinööri Erik von Pfaler.

Nämä tehtaan herrat asuivat yhtiön rakennuttamissa tilavissa, huvilatyylisissä rakennuksissa aivan tehtaan lähellä. Komea tehtaan klubi oli heidän juhla- ja ruokailutilaisuuksiaan varten. Tavallisen työläisen tehtaan johtoa kohtaan omaksuma asenne kuvastuu hyvin 50 vuotta paperinlajittelijana toimineen Selma Paanasen sanoista:

"Työmiehen ol vilikkaasti nostettava lakkia, kun Hammareeni män ohi!"

Työmiehelle suotiin harvinainen kunnia, jos tehtaan johtaja puhutteli häntä tai pistäytyi hänen kotonaan. Käsityksissä virkailijoista ja heidän asemastaan säilyi piirteitä vanhasta sääty-yhteiskunnasta vielä pitkään Äänekoskella. Virkailijoiden ja tavallisten työmiesten välille syntyi työnjohtajien, konttoristien ja kirjurien keskiluokka. Useat työnjohtajat olivat kohonneet asemaansa tavallisesta työmiehestä, mikä tietysti lähensi heitä alaisiinsa. Politiikassa tuli myöhemmin selvästi esille työnjohtajien kohonnut yhteiskunnallinen asema. Osa heistä jatkoi toimintaansa työväenliikkeessä, osa taas liittyi 1920-30-luvulla suojeluskuntaan. Tietenkään sosiaalinen asema ei ole ainoa poliittisen asenteen vedenjakaja, ei ainakaan silloin, kun oli kysymys suojeluskuntaan liittymisestä.

Työmiehen yhteiskunnallinen asema riippui siitä, oliko hän ammattimies vai sekatyöläinen. Palkka oli työväestön keskuudessa se kriteeri, jonka perusteella miestä arvostettiin. Eri työpaikoilla työskentelevät tunsivat tiettyä ammattiylpeyttä. Paperitehtaalaiset erosivat omaksi ryhmäkseen, samoin verstaalaiset ja sahalaiset. Paperitehtaassa oli arvostetuimmassa asemassa koneenkäyttäjä, konepajassa viilari ja sorvari, sahalla taas raamisahuri ja kanttari.

Työväen kuuluminen sosiaalisessa asteikossa keski- tai alaosiin sai korvausta sen poliittisesta asemasta. Äänekosken kaltaisen tehdasyhdyskunnan poliittiset voimasuhteet kehittyivät luonnollisesti vasemmistolle edullisiksi. Kunnallisissa tehtävissäkin, joissa moni tehtaan työmies toimi, pääsi pisimmälle mies, joka oli osoittanut kyvykkyytensä kohoamalla ammattimieheksi tai työnjohtajaksi.

Miten työläinen asui

Maaseutumaiseen yhdyskuntaan saapuva teollisuus tuo tullessaan yhdyskunnan nopean ja varsinkin teollistumisen alkuvaiheissa suorastaan räjähdysmäisen väestönkasvun. Nopea väestönkasvu aiheuttaa varsinkin suuremmissa yhdyskunnissa vakavia ongelmia, joita lisäävät yhteiskunnan valmistautumattomuus näihin äkillisiin ongelmiin sekä maaseudulta muuttavien tottumattomuus uusiin olosuhteisiin. Äänekoskellakin teollistuminen ja sen seuraukset aiheuttivat ongelmia, joskaan ei siinä määrin kuin kaupunkimaisissa yhdyskunnissa. Nopeasti kasvavalle väestölle ei alkuaikoina riittänyt asuntoja. Tapahtui niin kuin kaikkialla muuallakin: asumistaso laski. Työväestö rakensi itselleen varsin tilapäisiksi katsottavia, kylmiä ja kosteita asuntoja. Tehdas yritti kyllä lievittää asuntopulaa rakentamalla työväenasuntoja, mutta niitä ei riittänyt kaikille. Paikkakunnallehan oli muuttanut paljon sellaistakin väestöä, joka ei vakinaisesti ollut tehtaan palveluksessa.

Vuonna 1919 107 paikkakunnalla suoritettu asuntotutkimus osoittaa, että Äänekoskella yleinen asumistaso oli keskitasoa huomattavasti korkeampi. Yhden huoneen asuntoja eli ns. hellahuoneita oli Äänekoskella kaikista asunnoista ainoastaan 15,5 %, kun taas kaikkien tutkittujen paikkakuntien asunnoista oli keskimäärin puolet hellahuoneita. Nousipa hellahuoneiden osuus eräillä paikkakunnilla yli 70 %:n. Äänekoskella oli siis jo vuonna 1919 päästy verrattain avaraan asumiseen. Vuoden 1919 asuntotutkimus osoittaa edelleen, että tutkituilla paikkakunnilla asui keskimäärin 189 henkeä sataa huonetta kohti. Äänekoskella vastaava luku oli 190. Joillakin paikkakunnilla asui jopa yli 300 henkeä sataa huonetta kohti.

Ahtaasti asutuksi määriteltiin vuoden 1919 tutkimuksessa asunto, jossa asui huonetta kohti kolme henkeä tai enemmän. Taajaväkisten yhdyskuntien väestöstä asui V. 1919 ahtaasti keskimäärin 44%, Äänekosken väestöstä 36%. Karihaarassa vastaava prosenttiluku oli 83,5, Varkaudessa 72,7 ja Jämsänkoskella 60. Asumisen ahtauden huippuna mainitaan vuoden 1919 tutkimuksessa asunnot, joissa asui huonetta kohti kuusi henkilöä tai enemmän. Äänekosken väestöstä asui näin ahtaasti ainoastaan 4,7%, kun vastaava prosenttiluku muualla vaihteli 10:stä 20:een. Huippuna tässä oli Varkaus, jonka väestöstä 23,3% asui näin ahtaasti.

Asumisahtaus ei Äänekoskella siis ollut niin kipeä kysymys kuin maassamme yleensä. Toinen epäkohta asumisessa oli yleisesti käytössä ollut asukkijärjestelmä. Lähes kaikkialla työläisperheissä oli perheen vuokrataakkaa helpottamassa yksi tai useampia alivuokralaisia, naimattomia miehiä tai naisia, joilla ei ollut varaa vuokrata omaa asuntoa. Asukkeja oli myös yhden huoneen asunnoissa lisäämässä suuren perheen ahtautta ja epäviihtyisyyttä. Asukkijärjestelmä oli perua maatalouden piiristä, missä yhteisessä tuvassa niin isäntäväki kuin palkollisetkin söivät, tekivät askareitaan ja nukkuivat. Vaikka järjestelmä ei voinut olla aiheuttamatta ahtautta, epäsiisteyttä sekä terveydellisiä ja siveellisiä vaaroja, oli asukkien pitoon niin totuttu, että sitä pidettiin työläisperheissä täysin luonnollisena. Asukkijärjestelmä oli yleisintä suurimmissa yhdyskunnissa. Äänekoskella oli vuoden 1919 tutkimuksen mukaan asukkien pito keskimääräistä yleisempää. Koko väestöstä oli Äänekoskella asukkeja v. 1919 4,0%.

Tehtaan toimesta tapahtunut asuntojen rakentaminen jatkui 1920-luvun vakiintuneissa oloissa entistä vilkkaampana. Vanhojen työväenasuntojen lisäksi yhtiö v. 1921-27 rakennutti 20 asuinrakennusta, joissa kussakin asui neljä perhettä. Jokaisen perheen käytössä oli kaksi huonetta ja keittiö ynnä tarvittavat ulkorakennukset. Näin siis Äänekoskella oli 1930-luvulla päästy jo kohonneetkin vaatimukset täyttävään asumiseen. Mutta miltä sitten tehtaalaisen asunto näytti sisältä: Jos ajatellaan tavallista hieman varakkaamman työläisperheen asuntoa, niin sielläkin kalustus oli niukkaa. Ensimmäisenä oli porstua, jossa tavallisesti oli kylmä konttuori. Keittiö eli kyökki oli huone, jossa eniten oleskeltiin. Sen nurkassa oli hella, hellan vieressä kannellinen puulaatikko ja toisella puolella astiakaappi. Ikkunan edessä oli tavallinen pöytä ja yhdellä seinällä levitettävä sohvasänky. Kammarissa oli uuni, sänky ja joskus piironkikin. Uudet ajat ja uudet tavat näkyivät sellaisissa kodeissa, joissa piirongin päällä oli vihkimäkuva tai kolmijalkapöydällä kukka unelma tai myrtti. Tavallisimmin huonetta sentään koristi valkoiselle kankaalle ommeltu raamatunlause seinällä.

Ansiotaso

Säännöllinen ja korkeampi rahapalkka oli maataloustöistä tehdastöihin siirtyneelle kaiketi mieluisin muutos elintasossa. Maataloudessahan maksettiin osa palkasta rahana, osa elintarvikkeina ja vaatteina, oli sitten kysymys vuosipalkollisesta tai päiväpalkkalaisesta. Erityisesti talon vaatteet ilmensivät sitä epämieluisaa holhoussuhdetta, joka maataloudessa vielä vallitsi isännän ja rengin välillä. Torppareiden ja mäkitupalaisten oli haettava sivuansioita maatalouden ulkopuolelta. Äänekosken seudulla tulivat silloin tehdastöiden ohella kysymykseen myös metsä- ja uittotyöt. Metsätöissä ansaitsi 1,5 - 2 markkaa päivässä, hevosmies viisikin markkaa. Uittotöissä maksettiin suunnilleen saman verran. Palkkaesimerkit ovat vuodelta 1905.

Mutta tehdastöissä ansaitsi enemmän. Äänekosken tehtailla maksettiin sekä tunti- että päiväpalkkoja. Urakkapalkat rakennustöissä olivat yleisiä. Paperitehtaalla maksettiin ammattimiehelle myös tuotantolisää. Seuraavassa on muutamia palkkaesimerkkejä vuosilta 1906-07:

Rakennustyöt

Ammattiryhmä Tuntipalkka
Sekatyömies 25-33 penniä tunnissa
Betoni- ja kivityömies 32-34 penniä tunnissa
Kirvesmies 33-40 penniä tunnissa
Muurari 37-50 penniä tunnissa
Naiset 15-16 penniä tunnissa

Saha

Ammattiryhmä Tuntipalkka
Sekatyömies 20-30 penniä tunnissa
Apusahuri 33 penniä tunnissa
Taaplaaja 40 penniä tunnissa
Raamisahuri 42 penniä tunnissa
Kanttari 44 penniä tunnissa

Paperitehdas

Ammattiryhmä Tuntipalkka
Konemies 27-35 penniä tunnissa
Lämmittäjä 30 penniä tunnissa
Salimestari 50-55 penniä tunnissa
Naiset 12-14 penniä tunnissa

Konepaja

Ammattiryhmä Tuntipalkka
Viilari 35-46 penniä tunnissa
Seppä 35-50 penniä tunnissa

Huomiota herättää naisten heikko palkkaus. Huonosti ansaitsivat myös alaikäiset työntekijät, mutta näidenkin tienestit olivat usein välttämättömät perheen elatukseksi. Moni äänekoskelainen on tullut tehtaan palvelukseen jo 14-15 vuoden iässä. Ansiotason tarkempi selvittely on hankalaa, varsinkaan kun ei ole käytettävissä yhtenäisiä tietoja hinnoista eikä hintojen vaihteluista. Samaan aikaan, jolta palkkaesimerkit ovat, voi maksoi Äänekoskella 2,20 - 2,40 markkaa kilolta ja sianliha 1.20 markkaa kilolta. Maitolitran hinta oli 15 penniä.

Äänekoskelaisen työmiehen reaalipalkka on tasaisesti noussut tarkastelukautena 1897-1932. Työtaisteluja on käyty suhteellisen harvoin. Vuosien 1908-09 suuressa työtaistelussa oli kysymys työajasta. Työnantaja vaati palaamista kolmivuorotyöstä kaksivuorotyöhön. Työläiset hävisivät tämän taistelun, eikä 8 tunnin työaikaan päästy ennen kuin vasta v. 1917. Maailmansodan aikana palkat hieman nousivat, mutta kun hinnat nousivat vieläkin nopeammin, elintaso laski. Varsinkin vuokrataso oli v. 1918-19 korkea.

1920-luku merkitsi elintason huomattavaa nousua. Kun Äänekoski AB:n toiminta sotavuosien jälkeen oli kääntynyt varsin suotuisaksi, voitiin työläisten palkkoja tuntuvasti nostaa. Hyvät ajat Äänekoskella näkyivät selvästi esim. vuosien 1923-25 suurena muuttovoittona. Vuonna 1929 alkanut lamakausi kuvastui Äänekoskella etenkin työttömyytenä. Vakinaisen työntekijän kohdalla pula ei tuntunut kovin voimakkaana, koska palkkojen pieni alentaminen suunnilleen vastasi hintojen samanaikaista laskua. Sen sijaan satunnaisissa töissä käyvät joutuivat elämään hyvinkin turvattomasti. Onneksi osa työttömiä voitiin sijoittaa v. 1930 aloitetulle Kotakennään salmen siltatyömaalle. Äänekosken tehtaat selvisivät lamakaudesta verraten hyvin, mutta Suolahdessa meni moni pienyritys vararikkoon. Tämä koetteli myös Suolahden työväkeä.

Edellä on jo puhuttu siitä, miten teollistumisen aiheuttama elintason nousu näkyi kodin sisustuksessa. Se näkyi myös pukeutumisessa, uusissa käyttöesineissä kuten kello sekä polkupyörä ja vapaa-ajan vietossa. Lisääntynyt vapaa-aika tarjosi mahdollisuuksia henkisiin harrastuksiin ja huvitteluun.

Muutos työsuhteen luonteessa

Teollistumisen mukana on työnantajan ja työntekijän suhde muuttunut isäntävaltaisesta järjestövaltaiseksi. Suppeimmassa muodossa teolliset suhteet käsitetään rajoittuviksi työpaikan sisäisiin suhteisiin, mutta yleisesti kuitenkin ymmärretään niihin edellisten lisäksi liittyvän työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen väliset suhteet ja valtiovallan puuttuminen työsuhteeseen yleensä.

Äänekoskella teollistuminen tapahtui sen verran myöhään, ettei minkäänlaista patriarkallista ruukinpatruunan aikaa ollut. Työsuhteen käsittelypiirin muuttuminen henkilötasolta valtiovalta- ja järjestötasolle tapahtui lähes heti sen jälkeen, kun Äänekosken tehdastoiminta oli alkanut.

Työnantaja- ja työntekijäpuolen järjestäytyminen tapahtui Äänekoskella suunnilleen yhtäaikaisesti. Äänekoski Aktiebolag liittyi Paperi- ja Puumassateollisuuden työnantajaliittoon v. 1907. Seuraavan vuoden suuri työtaistelu syntyi juuri siitä, kun Äänekoski AB noudatti työnantajaliittonsa kantaa siirtyessään paperitehtaassa kolmivuorotyöstä kaksivuorotyöhön.

Työntekijäpuolella perustettiin paperityöväen ammattiosasto jo v. 1906. Muista ammattiosastoista on puutyöntekijäin ammattiosasto perustettu v. 1907 ja metallityöntekijäin ammattiosasto v. 1908. Myöhemmin perustettiin vielä rakennustyöväen ja muurarien ammattiosastot. Ammattiosastot ja työväenyhdistys olivat hyvin läheisessä yhteistyössä. Ammatillinen linja työväenliikkeessä oli Äänekoskella hämmästyttävän selvästi etualalla niin kuin muillakin tehdasseuduilla.

Työsuhteen muuttuminen virallisluonteiseksi näkyy myös työsopimusmenettelyssä, joka teollisuuden alalle oli paljon kehittyneempi kuin maatalouden alalla. Äänekoski AB:n palvelukseen tulevan oli työsopimusta tehdessään hyväksyttävä vahvistetut järjestyssäännöt, joissa nojattiin vuoden 1879 elinkeinolakiin. Järjestyssäännöissä käsiteltiin työntekijän työhön ottamista ja erottamista, työaikaa, palkkausta, turvallisuusmääräyksiä jne. Hyvän kuvan työnantajan ja työntekijäin suhteista saa seuraamalla v. 1908-09 käydyn työtaistelun vaiheita. Marraskuussa 1908 alkanut työselkkaus muodostui varsin pitkälliseksi ja seurauksiltaan merkittäväksi. Edellä on jo mainittu, että työnantaja tahtoi siirtyä takaisin kaksivuorojärjestelmään paperitehtaassa. Ammattiosasto ryhtyi lakkoon, johon työnantaja vastasi työsululla. Osa työläisistä erotettiin ja häädettiin tehtaan asunnoista. Riita johti levottomuuksiin, kun ammattiosaston asettamat lakkovahdit yrittivät estää työnantajan muualta Suomesta hankkimia työmiehiä ryhtymästä töihin. Työnantaja joutuikin pyytämään virka-apua Vaasan läänin kuvernööriltä. Osa erotetuista työläisistä muutti paikkakunnalta, monet Amerikkaan asti. Uusia työntekijöitä yritettiin saada Äänekoskelle mm. Tampereelta, Viipurista, Kymintehtaalta ja Ähtäristä. Sen aikaisia tapahtumia kuvaamaan on tässä otettu kaksi kirjettä, joista toisessa tehtaan konttoristi Holm tarjoaa kalanterimiehen paikkaa korpilahtelaiselle Otto Nevalle. Palkaksi hän ilmoittaa 3 markkaa päivässä ja lisäksi Neva olisi saanut kahden huoneen asunnon ja tarvittavat polttopuut 7-8 markan kuukausivuokraa vastaan. Kirje jatkuu näin:

"Muuten saan huomauttaa, että otamme työhön ainoastaan raittiita ja säännöllisiä miehiä, jotka eivät ole mitään agitaattoreita tai punasia sosialisteja."

Kirjeen maininta agitaattoreista tai punasista sosialisteistä kuvastaa kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen suurlakon ja vähän myöhemmin pidetyn eduskuntavaalitaistelun jättämää vaikutusta työväen ulkopuolella oleviin. Tehtaan johto näyttää työtaistelun aikana houkutelleen eräitä vanhoja työläisiä jatkamaan töitään. Osittain solidaarisuudesta työnantajaa kohtaan, osittain palkankorotustarjousten johdosta joukko työläisiä sitoutuikin jäämään lakon ulkopuolelle ja olemaan osallistumatta työläisten yhteistoimintaan. Luokkatietoisuus työväen riveissä ei ollut aukotonta, eräät vanhat miehet katsoivat asiakseen pysytellä hyvissä väleissä työnantajan kanssa. Amerikansuomalaisen Otto Leinosen muistissa on hyvin säilynyt kuva tapahtumista Äänekoskelle v. 1908-09. Hän kertoo näin:

"Vuonna 1908 syntyi Äänekosken, Voikkaan, Mäntän ja Läskelän paperitehtailla lakkoja. Äänekosken tehtaan isännöitsijä erotti kolmanneksen työläisistä ja 8 tunnin työpäivä pidennettiin 12-tuntiseksi palkkaa nostamatta. Ilkeintä oli, että tiedotukset ja ohjeet toimenpiteistä asetettiin tehtaan seinille. Työläiset vastasivat tähän lakolla. Minä en ollut paperitehtaassa työssä, vaan oppipoikana yhtiön konepajassa, jossa minulle maksettiin 1 markka 15 penniä yksitoistatuntisesta työpäivästä. Metalliliiton toimesta kiellettiin konepajan työläisiä menemästä myötätuntolakkoon, koska Helsingissä samanaikaisesti oli metalliteollisuuden työsulku, jonka johdosta ammattiliiton lakkoavustuksia ei riittänyt Äänekoskelle. Me olimme jo ehtineet äänestääkin lakon puolesta. Paperitehdas seisoi jonkin aikaa, ja me konepajan työläiset korjailimme paperikoneen kuluneita osia."

"Marraskuun lopulla tuli sitten Etelä-Suomesta ja Saksasta koneenkäyttäjiä rikkureiksi, ja maaseudulta hankittiin ammattitaidotonta työväkeä, joka ei tiennyt lakosta mitään. Niin alkoivat koneet käydä rikkurien voimalla. Hiskinmäellä häädettiin lakkolaiset pois tehtaan asunnoista. Häätämisen toimeenpanivat muualta kutsutut poliisit. Minä itse jouduin työstä pois, ja syyksi sanottiin, ettei konepajassa riittänyt töitä, kun paperitehdas kävi puolella teholla. Isälleni, joka silloin oli tehtaan jauhomyllärinä, annettiin häätöuhkaus. Jäämisen ehtona oli, että minä lakkolainen, lähtisin tehtaan asunnosta. Kun Suomesta oli silloin mahdotonta saada työtä lakkojen vuoksi, päätin lähteä Kanadaan, joka siihen aikaan oli monen muunkin suomalaisen toivonpilkku. Muistan hyvin, kuinka meitä äänekoskelaisia oli useampiakin maaliskuun 23. päivänä 1909 lähdössä pikkujunalla kohti Suolahtea ja kohti tuntematonta tulevaisuutta."

Edellä esitetystä työtaistelun kuvauksesta saattaa saada sen käsityksen, että työnantajan ja työntekijän suhde Äänekoskella olisi ollut kovin kärjistynyt. Vuoden 1909 jälkeen ei vastaavanlaisia välikohtauksia kuitenkaan synny mikäli ei edetä 1930-lukua pitemmälle. Työntekijäpuolella ilmeisesti kartettiin uusia työtaisteluja, olihan vuosien 1908-09 taistelu hävitty. Voitaneen myös väittää, että Äänekoskelle, jossa oli pääasiallisesti vain yksi työnantaja, työntekijäin mahdollisuudet etujensa valvomiseen ovat pienemmät kuin jossakin Etelä-Suomessa. Paperiteollisuus on myös ala, jolla työselkkauksia koko Suomessa on esiintynyt verraten vähän.

Työnantajan vapaaehtoinen toiminta työväen hyväksi ja nimenomaan toimintamuodot osoittavat merkkejä vanhan patriarkallisen isäntä-renki -suhteen jatkumisesta virallisluonteisen, järjestöjen kautta tapahtuvan yhteydenpidon jo tultua tavalliseksi. Työntekijöille maksetut palkkiot monivuotisesta toiminnasta olivat huomattavan korkeat. Työväen ruokala ja kauppa toimivat alkuaikoina tehtaan suojissa. Tehtaan koulussa, joka oli toiminnassa v. 1901-1911, kävi niin virkailijoiden kuin työläistenkin lapsia.

Työväen aatteellinen ja poliittinen toiminta

Työväenliike levisi Äänekoskelle jo varhain. Alkuunpanijoina toimivat muualta paikkakunnalle tulleet miehet, mutta innostus levisi nopeasti paikkakuntalaistenkin keskuuteen. Joukossa oli myös lähiseudun talollisia, mikä osoittaa, että puoluenäkökohdat myöhemmässä merkityksessään olivat tuntemattomia. Työväenyhdistys perustettiin v. 1898, mutta kuvernööri ei kuitenkaan katsonut voivansa hyväksyä sen sääntöjä. Siitä huolimatta yhdistys piti kokouksiaan edelleen. Se liittyi haaraosastona Ruotsalaiseen Työväenliittoon, kun anomus saada liittyä alaosastona Jyväskylän Työväenyhdistykseen oli tullut hylätyksi. Vieraassa ympäristössä ei toiminta kuitenkaan oikein sujunut, ja kun ensimmäiset toimihenkilöt muuttivat paikkakunnalta pois, yhdistyksen toiminta kuoli.

Vuosina 1902-03 liikkui Äänekoskella puhujia, jotka selvittivät työväenliikkeen tarkoitusta ja antoivat ohjeita yhdistysten toiminnassa. Syksyllä 1903 perustettiin Äänekosken Työväenyhdistys uudelleen, ja sen jälkeen sen toiminta on ollut vilkasta. Yhdistys piti useita kokouksia vielä samana syksynä. Jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Vuonna 1905 työväenyhdistyksessä oli jo 220 jäsentä. Oman talon hankkimiseen ryhdyttiin heti. Tämä talo valmistui lokakuussa 1905, kuukautta ennen suurlakkoa, joka tuntuvasti antoi vauhtia työväenliikkeen kehitykselle.

Paitsi ammattiosastot saivat seuraavina vuosina perustetut voimistelu- ja urheiluseura Huima, työväen näytelmäseura ja torvisoittokunta tästä talosta tarpeelliset toimitilat itselleen. Puuttumatta yksityiskohtiin on todettava vilkkaan kulttuuritoiminnan vaikuttaneen edistävästi työväenliikkeeseen ja työväenluokan voimistumiseen. Työväen poliittinen toiminta alkoi varsinaisesti v. 1905, jolloin Äänekosken Työväenyhdistys liittyi Suomen sos.dem. puolueeseen.

Kunnalliseen toimintaan työväki osallistui innokkaasti Äänekosken kunnan perustamisesta lähtien. Varsinkin vuoden 1917 uusien kunnallislakien tultua voimaan sananvalta kunnallishallinnossa on ollut työväellä. Kunnanvaltuustoihin valituista oli jatkuvasti ¾ työväen vaaliliittoihin kuuluneita. Kansalaissota ei tuntunut Äänekoskella kovin voimakkaana. Marraskuun lakon aikana punakaarti miehitti puhelinkeskuksen, mutta väkivaltaisuuksia ei sentään esiintynyt. Eräs lakon jälkinäytös aiheutti sitten suojeluskunnan perustamisen. Kunnanvaltuuston kokoukseen tunkeutui joukko sahan työmiehiä, jotka vaativat kunnan viranomaisia ryhtymään toimenpiteisiin työttömyystöiden järjestämiseksi ja pyysivät suoranaisia raha-avustuksia lakkolaisille. Kun vielä samaan aikaan liikkui huhuja, että punakaartille oli Myllymäen asemalle saapunut aselähetyksiä, katsottiin oikeistopiireissä suojeluskunnan perustaminen aiheelliseksi. Tämä tapahtui joulukuussa v. 1917.

Itse sotatapahtumat eivät juuri koskettaneet Äänekoskea. Molemmilta puolilta lähti joku vapaaehtoinen sotaan. Sodan jälkeen vangittiin muutamia punakaartin toimitsijoita, joista osa joutui vankileireihin. Työväenyhdistyksen toimintaan kansalaissota luonnollisesti vaikutti haitallisesti vielä muutaman vuoden ajan. Kansalaissodan jälkeisessä työväenliikkeen suuntariidassa Äänekosken työväki yleisesti hyväksyi sosiaalidemokraattisen linjan.

Tehdasympäristö ja virkeä yhdistystoiminta

Eräänä kehityslinjana teollistuvassa yhteiskunnassa on ollut vapaa-ajan lisääntyminen. Työaika tehtaassa oli aluksi 11 tuntia päivätöissä ja 12 tuntia vuorotöissä. Vuosisadan alussa työnantaja kokeili parin vuoden ajan 8 tunnin työpäivää vuorotöissä, mutta palasi takaisin kaksivuorotyöhön v. 1908. Vuonna 1910 työpäivä lyheni tunnilla ja v. 1917 päästiin yleisesti 8 tunnin työaikaan. Luontaistalouden osittainen jatkuminen pitensi tietysti työpäivää niiden kohdalla, joiden oli pakko hankkia sivuansioita esim. puutarhan hoidolla tai kotieläinten pidolla. Äänekoskella niin kuin muuallakin vapaa-ajan lisääntyminen joka tapauksessa vilkastutti ihmisten henkisiä harrastuksia ja lisäsi huvittelumahdollisuuksia. Ratkaisevasti näihin vaikutti myös yleinen elintason nousu. Kehittynyt yhteiskunta tarjosi muutenkin enemmän kuin ennen.

Kansakoulujen perustaminen loi valistuksen kipinän oppilaisiin. Aivan erityisesti vaikutti kulttuuritoiminnan kasvamiseen kansanopiston perustaminen Äänekoskelle v. 1894. Kansanopisto toimi Äänekosken kylässä vuoteen 1911, jonka jälkeen se toimitilavaikeuksien vuoksi siirrettiin Suolahteen. Myös yleinen poliittisaatteellinen kehitys loi maaperää vireälle yhdistystoiminnalle. Sortokauden aikaiset tapahtumat, nimien kerääminen Suureen adressiin ja suurlakko käänsivät huomion yleisiin asioihin. Työväenliike näki aatteellisen ja henkisen toiminnan hyvin tärkeänä jäsentensä kehittäjänä.

Äänekoski oli siinäkin suhteessa edullisessa asemassa, että muualta tehtaan palvelukseen tulleet henkilöt toivat jatkuvasti uusia virikkeitä paikkakunnan kulttuurielämään. Oli muitakin kuin kansakoulun opettajia yhdistysten toimihenkilöiksi. Tehdas tuki taloudellisesti yhdistysten toimintaa. Täten saatiin Äänekoskelle sen historian ensimmäinen seuratalo, VPK:n talo, jo v. 1903. On mahdotonta luetella kaikkia Äänekoskelle perustettuja yhdistyksiä tai seurata yksityiskohtaisesti niiden toimintaa. Tässä tutkimuksessa onkin tehty vain yleiskatsaus tärkeimpiin toiminta-aloihin.

Kulttuuritoiminnassa musiikilla oli keskeinen asema. Ensimmäinen kuoro oli perustettu jo 1890-luvulla. Se toimi lähinnä kansakoulun ja kansanopiston piirissä. Vuosisadan alkupuolella paikkakunnalle muuttanut postinhoitaja Ilma Westling oli taitava kuoronjohtaja. Hän johti Äänekoskella 30 vuoden aikana ainakin kymmentä eri nimistä kuoroa. Kuorojen nimet olivat hyvin värikkäitä: Varpuset, Sirkat jne. Myös työväenyhdistyksen piirissä toimi sekakuoroja. Soittokunnista pääsi v. 1911 perustettu työväenyhdistyksen soittokunta varsin pitkälle. Se esiintyi Äänekosken ulkopuolella aina Jyväskylää myöten. Jo vuosisadan alussa oli VPK:n yhteyteen perustettu torvisoittokunta. Näytelmäharrastus virisi Äänekoskella tehtaan perustamisen aikoihin. Vakinainen teatteri syntyi kuitenkin vasta v. 1910, jolloin perustettiin Äänekosken Työväen näyttämö. Sillä on ollut vakinainen johtaja vuodesta v. 1921 lähtien

Eräänlainen kahtiajako Äänekosken kulttuurielämässä näkyy selvästi jo 1920-luvulla. Työväki toimi omalla tahollaan ja herrasväki omallaan. Viimeksi mainittuun kuului lähinnä tehtaan virkailijakuntaa, kansakoulun opettajia ja lähiseudun talollisia. Tällainen kahtiajako on Äänekoskella säilynyt hyvin myöhään. Aikaisemmin on jo mainittu, että ensimmäinen kirjasto perustettiin Äänekoskelle 1880-luvulla. Kirjasto kasvoi tasaisesti 1900-1910-luvuilla. Vuonna 1922 saatiin Äänekoskelle valtionapua nauttiva kantakirjasto. Kirjaston lainausnumerot osoittavat, että äänekoskelaisten lukuhalu on ollut hyvä, mikä tehdasseudulla onkin yleistä. Lukuhaluja tyydyttivät myös yhä useammille tulevat sanomalehdet. Siitä päätellen, missä lehdissä Äänekosken kunnan viralliset asiat ja ilmoitukset julkaistiin, olivat paikkakunnalle eniten levinneet lehdet Keskisuomalainen, Työn Voima ja Sisä-Suomi.

Äänekosken ensimmäinen urheiluseura oli työväenyhdistyksen piiriin v. 1907 perustettu Huima. Perustamispöytäkirjassa tähdennettiin työläisnuorison ruumiillisen kasvatuksen tärkeyttä. Huima oli aluksi SVUL:n jäsen, ja sen jäsenet mm, Voitto ja Valpas Nyholm ja Erland Ritanen osallistuivat menestyksellisesti piirinmestaruuskilpailuihin. Vuodesta 1910 lähtien ei Huima enää kuitenkaan ollut yhteistoiminnassa SVUL:n kanssa, niin kuin ei moni muukaan työväen urheiluseura Suomessa. Suosituimmat urheilulajit äänekoskelaisten keskuudessa olivat voimistelu, yleisurheilu, hiihto ja paini. Alkuaikoina kilpailtiin myös soudussa.

Porvarillisissa piireissä kilpaurheilu pääsi vauhtiin vasta suojeluskunnan perustamisen jälkeen. Äänekosken suojeluskunta oli 1920-30 -luvuilla piirin parhaita ampumaseuroja. SVUL:oon kuuluva urheiluseura Äänekosken Urheilijat perustettiin v. 1932. Seura on menestynyt varsin hyvin yleisurheilussa.

Vapaa-ajan lisääntyminen näkyi myös huvitilaisuuksissa käyntien kasvussa. Suurta mainetta laajalti Äänekosken ulkopuolellakin saivat Äänekosken VPK:n kesäjuhlat. Niihin tuli väkeä Viitasaarelta asti. Vuoden 1906 palokunnanjuhlista kertoo nimimerkki J.T. Tampereen Sanomissa seuraavasti:

"Kansanjuhlan lopulla laskettiin ilmaan suuri ilmapallo ja pimeän tultua pidettiin komea ilotulitus, jonka valossa palokunnan talo ja juhlakenttä olivat kuin satulinna. Juhla ulkona päättyi Maamme-lauluun. Siirryttiin sitten sisälle taloon, jonne vain osa juhlayleisöä mahtui. Sali oli ladattu täyteen kuin silakkanelikko, mutta valssin sävelten helähtäessä sitä tanssittiin sittenkin, vaikka osa yleisöä joutui aivan seinille."

"Tanssin lomassa jaettiin palkinnot, esitettiin loistava kuvaelma Topeliuksen runosta Miranda, kaunis niittotanssi sekä neekeritanssi Cake Walk. Viimeksi mainittu vei katselijat täältä kylmästä Lapin maasta kerrassaan hottentottien maahan. Aika oli jo vierähtänyt lähelle puoltayötä, kun osa yleisöä ja juhlavieraita siirtyi kansanopistolle juhlapäivällisille. Kahden nurkilla vasta päättyi tämä suurjuhla. Jo yön aikaan kiireisimmät menivät koteihinsa, ja seuraava päivä korjasi loput."

Äänekoskella piti siis paikkansa leikillinen sananparsi: Väkeä kuin palokunnan juhlissa. Voitaneen todeta, että Äänekoskesta huvielämänkin alalla oli muodostunut ympäristöstään poikkeava keskus. Pahantapainenkin vapaa-ajan vietto sai uusia piirteitä yhdyskunnan kasvaessa. Oli luonnollista, että paikkakunnalle tilapäisesti ja ilman perhettä tulleet rakennustyömiehet joskus ostivat viinaa ja järjestivät tappelunnujakoita. Mitenkään runsasta ei alkoholinkäyttö Äänekoskella kuitenkaan ollut. Kieltolain aikana saatiin silloin tällöin kiinni spriinmyyjiä. Oman lukunsa ansaitsevat pullokaljan juojat, joita päivästä toiseen tapasi kylän metsiköissä. Kirkon takainen männikkö saikin nimen Korttimetsä siellä paljon harrastetun kortinpeluun johdosta.

Lähteet

  1. Tiivistelmä Erik Relanderin teoksesta: Miten teollistuminen vaikutti äänekoskelaisyhteiskuntaan, tutkielma Suomen historian laudatur-arvosanaa varten, Jyväskylän yliopisto 1965