Äänekoski

Sotavankina

Tserepovetsissa

Toisen maailmansodan käännekohta tapahtui lokakuun lopussa vuonna 1942. Stalingradissa saksalaiset joutuivat mottiin ja Rommelin armeija kärsi ratkaisevan tappion Egyptin El Alameinissä. Lokakuun 28. päivä oli kohtalokas myös nuorelle 19-vuotiaalle äänekoskelaiselle Eino Ruosteiselle, joka oli ensimmäistä kertaa ehtinyt muutaman viikon olla Syvärillä etulinjassa. Pitkin yötä oli ammuskeltu ja tilanne kuumeni heti aamun sarastaessa niin, että Ruosteinen päätti lähteä hakemaan apua, kun oli yksin vartiossa. Yöllä oli kyllä parivartio. Yhdyshautaa suojaisan kuusikon reunaan päästyään hänelle huudettiin selvällä suomella: Kädet ylös! Ympärilleen vilkaistuaan nuori soturi näki kahta puolen seisovan vihollisia aseet häntä kohti ojennettuna. Konepistooli retkahti hihnasta roikkumaan, kun kädet nousivat, sillä vaihtoehtona olisi ollut vain sankarikuolema.

Vanki riisuttiin aseista, mutta myös lompakko, kello ja kokardikin kelpasivat vihollisille. Suomea puhuva vihollinen komensi Ruosteisen harppomaan suoraan kohti venäläisten linjoja etummaisena miinoja vältellen. Hän kyllä tiesi, missä miinakentässä oli aukko partioiden kulkua varten, mutta oman henkensäkin vaarantaen hän ei sitä viholliselle ilmaissut. Kiire oli sieppaajilla tulla perässä ja yksi miina laukesikin haavoittaen pahasti yhtä noin 25 sieppaajasta. Vihollisen puolelle tultuaan vanki joutui vasta todelliseen hengenvaaraan, sillä suomalaisten tykistö antoi kostoiskun. Kiireesti vankia vietiin korsuun turvaan. Multaa karisi korsun katosta niskaan maan täristessä ja varppeillaan olivat venäläisetkin, mutta korsu kesti.

Kuulusteluja ja kaalisoppaa

Vankia taaksepäin vietäessä hänen silmänsä olivat sidottuina, ettei hän osaisi takaisin, jos onnistuisi karkaamaan. Käsiä ei sidottu, eikä käytetty väkivaltaa. Ruokaakin vanki sai oltuaan vuorokauden syömättä. Jo aika kaukana etulinjasta oli korsuvankila, jossa Ruosteinen tapasi muitakin suomalaisvankeja. Vankikorsuissa oli hiekkalattiat ja katossa ikkuna. Siellä meni aika tammikuulle saakka. Vankia kuulusteltiin aluksi hyvinkin ahkerasti, mutta mitäpä nuorella vankipoloisella oli kerrottavaa venäläisten mielestä tärkeistä asioista, kun oli yöllä pimeässä tullut etulinjaan, jonka vihollinen tunsi aika tarkkaan muutenkin. Tykistöasemien sijainti mm. olisi vihollisia kovasti kiinnostanut.

Pian vangitsemisen jälkeen Ruosteinen vietiin korsun katolle, jossa hänet komennettiin ottamaan haitari syliinsä ja olemaan soittavinaan. Vihollinen otti hänestä valokuvan, joka liitettiin suomalaisille pudotettuun lentolehtiseen, jossa Ruosteinen muka kehui olojaan ja yllytti toisiakin tulemaan lystinpitoon vihollisen puolelle. Eikan tunteneet nauroivat tökerölle propagandalle, kun tiesivät mm. että hän ei osannut haitaria soittaa. Se hyvä puoli lentolehtisestä kuitenkin oli, että kotiin saakka saatiin tieto, että Eikka oli elossa. Nälkä oli sotavangin pahin riesa vapauden menetyksen lisäksi.

Tserepovetsin suurelle vankileirille tammikuussa 1943 jouduttuaan Ruosteinen joutui työryhmään, joka mm. lastasi viljaa ja teki katukiviä. Raskaammissa töissä ollessa sai 600 grammaa leipää päivässä ja kevyemmissä töissä 400 grammaa. Iltaisin annettiin myös jonkinlaista keittoa, jossa kaali oli tärkein höyste. Vehnää lastatessa sitä syötiin raakana ja tuotiin taskuissa illalla syötäväksi. Kesäisin syötiin ruohoa, varsinkin vesiheinää. Nälkää turrutettiin polttamalla mahorkkaa, jota saatiin venäläisiltä sillä hyvin pienellä ruplamäärällä, jota saatiin ikään kuin työpalkkana.

Ruosteisen kanssa samassa parakissa asui satakunta miestä. Parakin keskellä oli käytävä, jonka kahta puolen olivat nukkumalaverit kahdessa kerroksessa. Keskellä parakkia oli kamina, johon tuotiin polttopuut jokirannasta rankoja olkapäällä kantaen työpäivän päätteeksi. Kesähelteillä parakki oli tukahduttavan kuuma ja talvella vetoinen ja alalaverilla nukkuville kylmä. Petivaatteita ei ollut. Nukuttiin kovan lautapohjan päällä resumytty päänalusena. Talvella piti olla nukkuessakin kaikki vaatteet päällä ja vielä mantteli peittona. Yöllä parakki oli rauhaton, kun aina oli joku kulkemassa ulos esim. vettä heittämään. Ovet paukkuivat. Sairaat valittivat.

Nälkä ja taudit tappoivat

Saunaa ei vangeille ollut, mutta suihkuun he pääsivät kerran viikossa. Siellä oli jonkinlaista saippuaakin. Talvella pesupaikka oli niin kylmä, että piti hyppiä lämpimikseen. Joskus sai vaihtaa alusvaatteita. Itse niitä ei voinut pestä, kun käytettävissä ei ollut vettä eikä saippuaa. Juomaveden Ruosteinen arvelee tuodun joesta. Pitkän vankeuden aikana vaatteet kuluivat. Tilalle saatiin saksalaisten vaatteita. Molempina kevättalvina keripukki, eli C-vitamiinin puute oli yleinen vaiva, jonka seurauksena Ruosteinenkin menetti hampaansa kulmahampaita lukuun ottamatta. Kahteen kertaan hän myös sairasti leirien yleisen sairauden punataudin, joka paljolti johtui huonosta hygieniasta. Toisen kerran punataudin saatuaan hän oli jo aika varma menehtymisestään.

Toisena talvena Ruosteinen palellutti molemmat isot varpaansa. Mannerilmaston talvet ovat ankarat. Vangeistahan kuoli huomattava osa ja juuri punatautiin. Sairasparakilta tuotiin aamuisin hevosella puulaatikoissa kuolleita haudattavaksi. Milloinkahan on minun vuoroni, ajatteli moni vanki. Sairaanhoito oli kyllä aika osaavissa käsissä, sillä suomalainen lääkintämajuri, itsekin vanki, kuten kaksi lottaakin, työskenteli sairaalaparakissa. Venäläiset naislääkärit olivat myös asiallisia. Lääkkeistä ja lähes kaikesta muustakin sairaanhoidossa tarvittavasta oli vaan huutava puute. Aliravittu punatautinen vanki saattoi kuolla muutamassa päivässä. Syöpäläiset täit ja luteet, joita oli hirveästi, levittivät osaltaan tauteja. Vankeudesta palattua monilla oli alulla keuhkotauti.

Tserepovetsissä oli kansallisuuksien kirjo suuri, mutta saksalaiset vangeista kukkoina tunkiolla häärivät. -Ne ol kanssa vähän semmosia etuilijoita, kyllähän monet niitä kiroili, toteaa Ruosteinen. Hitler ei ollut suosittu vankien keskuudessa. Saksalaisilla oli jopa oma progandalehtensä, kun heitä oli leirillä suuri enemmistö. Työryhmissäkin kansallisuudet pidettiin erillään, mikä johtui tulkkauksesta. Työhullut suomalaiset olivat venäläisten silmissä hyvässä maineessa nälkiintyneinäkin. Vaadittu työtahti oli venäläismallinen. Riitti, kun oli edes tekevinään.

Suomalaisiin kohdistuva propaganda oli vain suullista. Paperia ei ollut muuhun kuin sätkiin, ei edes pyllyn pyyhkeeksi. Loikkarina venäläisten puolelle siirtynyt Matti Koivunen, joka myöhemmin oli Suomen tasavallan kansanedustaja ja jopa ministeri, oli käännyttämisen pääarkkitehti. Propagandan aikana oli istuttava laverin laidalla ja oltava ainakin valistusta kuuntelevinaan. Niskuroinnista joutui putkaan kolmeksi päiväksi. Apaattisena propaganda kuunneltiin kaksi kertaa viikossa, mutta karuun maaperään sanoma lankesi, kun Ruoteinen ei muista Koivusen saaneen yhtään myötäjuoksijaa. Vangit saivat muutenkin miehestä tarpeekseen, kun eivät hyväksyneet häntä edes Jyväskylässä pidettyihin tapaamisiin sodan jälkeen, vaikka Koivunen asui Jyväskylässä.

Kesän 1944 taistelut toivat uuden suuren suomalaisvankien aallon Tserepovetsiin. Lehtosen Sulo ja Vesaman Tauno olivat Äänekoskelta. -Kuule Eikka, täältä ei lähetä milloinkaan, oli Vesama hokenut Ruosteiselle, vaikka oli ollut vankina vasta vähän aikaa. Takaisin hänkin tuli, mutta oli monia, jotka luhistuivat henkisesti, sellaisia venäläiset ilmoittivat siirretyn toisiin leireihin. Tieto leirillä kulki huonosti, huhuja vain liikkui hirveän paljon. Henkisesti luhistuneille nälkiintyneille miehille taudit antoivat usein lopullisen armoniskun.

Sotavankeus jätti arpia

Laukaan Kuusasta syntyisin ollut Puna-armeijan kapteeni Lesonen oli yksi leirin johtajista. Hänellä oli talo aivan leirin vieressä. Hänelle Ruosteinen pilkkoi usein polttopuita. Myöhäissyksyllä 1944 Tserepovetsin asemalle oli ilmestynyt seisomaan junavaunuja, joista Lesonen Ruosteiselle sanoi, että kyllä ne vaunut teitä varten ovat. Vankien palauttamisesta oli jo ollut muitakin merkkejä. Keittoon kaalin sekaan oli alkanut ilmestyä perunoita jne. Vankien työnteko kuitenkin jatkui ja lihomista ei sanottavasti tapahtunut. Ruosteinen oli laihtunut 46-kiloiseksi painettuaan noin 70 kiloa etulinjaan tullessaan, vaikka Riihimäellä koulutuksen aikana ja vielä etulinjassakin ruoka oli aika huonoa ja yksipuolista.

Viimeisenä kesänä vartijoiksi tuli nuoria varusmiehiä, jotka kohtelivat vankeja kovemmin kuin aikaisemmin vanhat miehet. Saattoivat uudet vartijat töykkiä kiväärinperillä polvitaipeeseen, jos väsynyt ja huonokuntoinen vanki ei jaksanut kävellä riittävän ripeästi. Sunnuntaisin ei tehty töitä. Silloin käveltiin pihalla ja yritettiin vähän jutella kohtalotovereiden kanssa. Arkipäivinä ei työn lisäksi jaksettu juuri muuta kuin nukkua. Upseerivangit eivät tehneet töitä kansainvälisten sopimusten mukaisesti. He asuivat omassa parakissaan ja koettivat pitää kuntoaan yllään mm. voimistelemalla.

Lotat olivat vastassa rajalla hernekeiton kanssa, kun päästiin kotimaan kamaralle. Monet sairastuivat yhtäkkiä syödyn vahvan ruuan seurauksena. Hankoon karanteeniin kolmeksi viikoksi jouduttua ei sitten annettukaan ensi hätään kuin puuroja ja vellejä, että elimistö ehti tottua vahvempaan ruokaan. Saunaan pääseminen tuntui taivaalliselle. Saatiin uudet puhtaat vaatteetkin. Vielä karanteenin jälkeenkin Ruosteista vaivasi käsien ja jalkojen turpoaminen, joka johtui ruuan muutoksesta. Lääkäri sanoi sen menevän ajan kanssa ohi, kuten tapahtuikin. Vasta kesällä 1945 alkoi paino olla normaali, sillä korttiaika jatkui ja ruokaa oli rajallisesti saatavilla siviilissäkin.

Pari kuukautta toivuttuaan Ruosteinen meni töihin tekemään maantiesiltaa. Sotavankeus jätti varsinkin henkisiä arpia, jotka vaivaavat aika ajoin. Painajaisunissa kaksinkertaisen piikkilangan takana vahtivat vielä koirat ja aseelliset vartijat jokaisella kulmalla. Unikuviin nousee pohjaton näläntunne, kun mieleen palautuu harmaa töistä palaava totinen vankijoukko, joka ei koskaan nauranut ja jonka kasvoilla hymykin oli suuri harvinaisuus.

Lähteet

1. Sisä-Suomen lehti 29.10.2002, Taisto Poikonen, valokuvat Jari Kautto