Äänekoski

Hiivatehtaan historia

Sulfiittisellutehtaan ympäristönsuojeluinvestointi

Yhtiössä oli tehty vuoden 1973 puolella päätös kokonaan uuden tuotantoyksikön rakentamisesta Äänekoskelle. Tehtaiden tuoreen jätevesiluvan käsittelyn yhteydessä oli jo ilmennyt, että tekniikaltaan vanhan sulfiittiselluloosatehtaan jätevesien puhdistuskapasiteetti ei välttämättä riittäisi uusien entistä tiukempien lupaehtojen täyttämiseen. Koko si-sellutehtaan tuotannon jatkamisestakin oli julkisuudessa esitetty hyvin epäileviä käsityksiä. Yhtiön puolelta näihin ajatuksiin ei oltu yhdytty, vaan selkeänä tavoitteena oli kehittää sulfiittiprosessista niin tuotannollisesti kuin ympäristönsuojelullisestikin tulevaisuuden vaatimukset kestävä. Tästä syystä koivujäteliemen hyväksikäyttöä oli yhtiön piirissä tutkittu jo 1960-luvulla ja nyt uudestaan muutaman vuoden ajan.

Yhtiön johtokunta teki 17.5.1973 tehtaan rakentamista koskevan päätöksen ja laitteistojen tilaussopimus allekirjoitettiin päähankkijan Oy W. Rosenlew Ab:n kanssa 26.7.1973. Tehtaan yleissuunnittelu tehtiin yhdessä sveitsiläisen Cellulose Attisholz AG:n kanssa ja myös tuotetta koskeva valmistuslisenssi hankittiin samalta yhtiöltä.

Rehuhiivaprosessit

Rehuhiivan valmistusta varten oli maassamme käytössä kaksi eri prosessia: Torula-prosessi ja Pekilo-prosessi. Rehuhiivan valmistusperiaate oli sama molemmissa prosesseissa. Seuraavassa on esitetty karkeasti prosessien toimintaperiaate. Se on tehty lähinnä Pekilo-prosessin mukaan, mutta sama periaate sopii siis myöskin Torula-prosessille.

Rehuhiivaa valmistettiin sulfiittiselluloosatehtaan koivujätelientä käyttämällä. Pesemössä talteenotettu noin 12% jäteliemi johdettiin rikkidioksidierotuksen kautta fermenttoriin. SO₂-erotus tapahtui höyrystrippauksella. Erotettu SO₂-kaasu palautettiin keittohapon valmistukseen. Strippauksesta tuleva liemi neutraloitiin pH-arvoon n. 5,5 ja siihen lisättiin tarvittavat ravinneaineet (NH₂, P₂O₅ ja KCL). Tämän jälkeen liemi jäähdytettiin käymislämpötilaansa noin 30-33°C. Jäähdytys tapahtui ensimmäisessä vaiheessa fermenttorista tulevalla liemellä ja toisessa vaiheessa vedellä. Jatkuvatoimisessa fermenttorissa liemi viipyi n. 4-5 tuntia. Bakteerikannan avulla siellä muodostui jäteliemen matalamolekyylisistä yhdisteistä (pääasiassa monosakkariidit, tietyt aldonihapot, etikkahappo ja furfuraali) sienirihmastoa, jonka proteiinipitoisuus oli 50-60%. Muodostunut rihmasto erotettiin liemestä ja pestiin tyhjösuodattimella, jonka jälkeen se johdettiin puristimen kautta edelleen höyrykuivatukseen, missä se kuivatettiin kuiva-ainepitoisuuteen noin 96%. Kuivatuksen jälkeen suoritettiin vielä mahdollinen granulointi. Käymisprosessista tuleva prosessin jäteliemi johdettiin esilämmityksen kautta loppuhaihdutukseen.

Hiivatehdas käynnistyi joulukuussa 1974

Sulfiittijätelimen mikrobiologinen hyväksikäyttö perustui siihen, että jäteliemi sisälsi hiivan kasvulle välttämättömiä hivenaineita, kuten magnesiumia sekä hiivan kasvun pääasiallisimpia energialähteitä sokeria ja etikkahappoa. Varsinainen prosessi oli kehitetty jo 1930-luvulla ja nyt rakennettu tehdas oli tuon alkuperäisprosessin uusin sovellutus. Hiivatehdas käynnistettiin joulukuussa 1974 lentoteitse Sveitsistä tuodulla 500 kg aktiivisella hiivaerällä. Valmista hiivaa saatiin varastosiiloihin ensimmäisen kerran 14. joulukuuta ja ensimmäinen lähetys tilaajalle kuormattiin tehtaalla 17. joulukuuta. Tuote sai nimekseen Silva-proteiini ja se toimitettiin tilaajille käytettäväksi edelleen valkuaisainelähteenä kotieläinten rehuseoksissa.

Käynnistyttyään rehuhiivatehdas täytti ne tuotannolliset ja ympäristönsuojelulliset tavoitteet, jotka sille oli perustamispäätöstä tehtäessä asetettu. Tuotanto vakiintui vuositasolla vajaaseen 5000 tonniin. Markkinointisopimus Rehutehtaitten Yhdistyksen kanssa toimi, joten tuotanto vastasi kysyntää eikä varastoja päässyt syntymään. Myös ympäristönsuojeluinvestointina hiivatehdas täytti kaikki alunperin siihen kohdistetut odotukset vesistöön pääsevien happea kuluttavien ainesosien eliminoijana.

Allergiaepäilyt heräävät

Yllättävää tehtaan teknisen toiminnan kannalta olikin, kun kesän ja syksyn 1975 aikana tulivat tietoon ensimmäiset epäilyt ilmaan pääsevän hiivapölyn allergisoivista vaikutuksista. Yllättäväksi hiivapölyn aiheuttaman ympäristöhaitan teki se, että vastaava hiivaprosessi oli ollut käytössä Sveitsissä yhtäjaksoisesti 1940-luvulta lähtien eikä haittoja oltu havaittu. Sama prosessi oli sittemmin otettu käyttöön useissa muissakin maissa, eikä missään ollut ilmennyt allergisia oireita sen enempää tehtaan työntekijöiden kuin ympäristön asukkaidenkaan keskuudessa.

Hiivatehtaan ympäristöhaittoja pienennetään

Työterveyslaitoksen varmistettua vuonna 1976 ensimmäiset allergiatapaukset mittautti yhtiö VTT tammikuussa 1977 tehtaan kuivausilman mukana ympäristöön päässeen hiivapölyn määrän. Näissä mittauksissa selvisi, että hiivapölyä ympäristöön pääsi tehtaalta etupäässä kahdesta pisteestä: kuivaa kuollutta hiivaa kuivausilman mukana pääpiipusta ja eläviä hiivasoluja avoimista fermentoreista. Useiden mittausten ja teknisten selvitysten jälkeen asetti Äänekosken kaupungin terveyslautakunta Lääkintöhallituksen lausuntoon nojautuen tietyt velvoitteet hiivatehtaan ympäristöhaittojen poistamiseksi. Nämä velvoitteet olivat fermentorien kattaminen, kuivausprosessin parantaminen, rakeistuksen pölynpoiston parantaminen, piha-alueen asfaltointi ja velvollisuus hiivapäästöjen mittaamiseen. Yhtiö suoritti nämä toimenpiteet vuoden 1979 huhtikuun loppuun mennessä.

Asiasta tehtiin toukokuussa 1979 eduskuntakysely, minkä seurauksena sosiaali- ja terveysministeri tutustui tilanteeseen paikan päällä kesäkuussa. Lausunnossaan ministeri sanoi mm.:

Käsillä oleva ongelma on kokonaan uudentyyppinen jos tilannetta verrataan tavallisiin saasteisiin. Yleensähän voidaan määrätä jokin raja-arvo, jonka alapuolella saasteesta ei aiheudu ihmiselle terveydellisiä haittoja. Äänekoskella kysymys on kuitenkin eloperäisestä aineesta. Tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään sitä enimmäispitoisuutta, joka tällaisille aineille voidaan sallia ilman terveydellisiä riskejä.

Lopullinen ratkaisu hiivapölyongelmaan saatiin vuoden 1980 puolella, kun yhtiö noin 7 milj. markan investoinnilla, josta 5 milj. markkaa oli valtion lainaa, asensi hiivatehtaalle laitteistot, joiden avulla pölypäästöt saatiin alle 100 grammaan vuorokaudessa aikaisemman jopa 50 kg sijasta.

Hiivatehdas pysäytettiin 15.1.1984

Sulfiittisellutehtaalta saatavasta koivujäteliemestä täysin riippuvaisena toimineen hiivatehtaan pysäyttämispäätös tuli vastaan sulfiittikeiton loputtua Äänekoskella alkuvuodesta 1984. Hiivatehdas pysäytettiinkin noin kymmenen käyntivuotensa jälkeen 15.1.1984. Tekniikaltaan täysin toimintakuntoisen ja ajanmukaisen tehtaan tuotannon jatkamiseksi tehtiin koeajoja melassipohjaisella raaka-aineella, mutta prosessin uudesta käynnistämisestä jouduttiin kuitenkin luopumaan taloudellisesti kannattamattomana.

Lähteet

1. Äänekosken tehtaat 75-vuotta, Jaakko Auer, 1971
2. Äänekoski Mills 1896-1996, Jaakko Auer, Pekka Soininen, 1996